Ettei me ollakaan ainoita

Nyt kohdalle osui sellainen teksti, josta löydän niin paljon tuttua, ettei ole tosikaan. Kommentit valottavat asiaa vielä lisää. Ehkä ihan kaikki ei aina olekaan mun syytä. Tällaisten lukeminen vähän helpottaa, avaa silmiä ja opettaa katsomaan laajemmin.

Se on kaikesta huolimatta maailman paras koira. Mutta se on sitä vain mun kanssani. Se tarvitsee jonkun, joka pitää sen maailman koossa silloin kun se ei itse siihen pysty, se tarvitsee varahermot, ja se on valinnut että ne varahermot olen minä. Mun pitää vain oppia täyttämään tehtäväni ja olemaan sen luottamuksen arvoinen.

Syvä huokaus.

Tekisi mieli kirjoittaa uudelleen lähes sanasta sanaan sama teksti kuin vähän reilu vuosi sitten. Olenko tuomittu lenkkeilyttämään tota koiraa itse joka ikisen ulkoilun koko sen loppuelämän?

Mulla oli pidempi päivä koulussa ja äiti oli tullut aiemmin kotiin. En ollut varsinaisesti pyytänyt viemään Varjoa ulos, mutta kun tulin sisälle, ei siellä ollut ketään. Hetken päästä ovesta pölähtivät pälyilevä koira ja harmistunut taluttaja. Että muovikassia kantavalle naisellekin oli tänään saatu kohtaus, ja joka ikinen näköpiiriin, vaikka kuinka kauaksikin osunut toinen koira oli rääytty. Ja ulkona oli oltu ehkä puoli tuntia.

Käännyttiin saman tien takaisin ulos, halusin nähdä mitä tapahtuu käytännössä. Tarkoitus oli, että menen vain katsomaan, koiralleni en puhu tai tee mitään. Toinen koira 50 metrin päässä ja jo Varjo pöhisi ja haukahteli. Lähemmäs mennessä meinasi lähteä haukkuen hyökkäämään kohti, ja kun äiti pysähtyi, onnistui Varjo nykäisemään päänsä pannasta läpi. Mun selkärangasta karjaistu "maahan" pelasti tilanteen ja koiralle saatiin panta takaisin kaulaan. Mutta että silleen näillä menee.

Mitä mä voin tehdä? Just kun mulla alkaa olla sellainen olo että asioista tulee taas jotain, ollaan tilanteessa, jossa asioista tulee jotain vain tasan mun kanssani. Toi idiootti ei luota kehenkään muuhun. Voin antaa neuvoja ja sanoa miten kannattaisi toimia, mutta lenkille en voi lähteä niiden kanssa, koska silloin toi eläin vilkuilee koko ajan taakseen eikä sitä kiinnosta yhtään mitä joku muu sille varsinkaan yhtään jännemmissä tilanteissa sanoo. Pitäsikö mun lähettää äiti ja Varjo jollekin ohituskurssille, jossa joku ulkopuolinen katsoo niiden perään? Laittaa ne tekemään muutenkin enemmän yhteistyötä? Mutta se vaatisi äidiltä tosi paljon. Ja sitten kun niiden lenkkeily on epäsäännöllistä. Muistaako toi elikko enää viikon tai kahden päästä, että tänkin ihmisen kanssa on turvallista kulkea?

Tulee ihan järjettömän paha olo tällaisesta, koska koen, että mitä ikinä Varjo tekeekin, se on mun vika. On vaan muutama ihminen (lue: kaksi, ja tämä luku tippuu puolen vuoden päästä yhteen), joille voin kuvitellakaan antavani sen hoitoon, ja niidenkin kanssa se ilmeisesti käyttäytyy ulkona ihan miten sattuu. Kukaan muu kuin minä ei kohta halua mennä sen kanssa ovesta ulos. Ja olen liian väsynyt kuulemaan, että silloin kun mulla on lenkkeilyvapaa päivä, joku muu saa kärsiä.

Pieneläintä hieman hirvittää

Ja se pieneläin tarkoittaa tässä(kin) tapauksessa mun koiraani.

Putsasin siis tämän Herra Yrmyn asumusta, ja koska siiliherra ei kauheasti perusta paikallaanpysymisestä, annoin sen Varjolle vahdittavaksi.  Tutustukoon lähemmin, kun kerran alkaa tuijotella niin intensiivisesti häkkiä kuulleessaan pienimmänkin rasahduksen. Varjo oli aivan että mikä tää on, ei uskaltanut nousta paikaltaan, ei liikkua mihinkään. Herra Yrmy sen sijaan oli hyvinkin kiinnostunut Varjon vatsakarvoista potentiaalisena pesäntekomateriaalina. Ristiriitainen tilanne laukesi vasta, kun siilin piikki ilmeisesti tunkeutui jostain pistämään Varjoa - se loikkasi metrin taaksepäin ja jatkoi siilin tuijottelua ja paimentamista turvallisen välimatkan päästä.

Vaihdetaan: laama

ja otetaan tilalle se eläväinen vauhdilla ja innolla tekevä harrastuskoira johon olen päässyt tottumaan.

Vanttu on ihan väsyksissä eikä me olla tehty tänään juuri mitään, oltu jotain kaksi tuntia ulkona joista varmaan yli puolet se on ollut hihnassa ja häiriötottisteltu vähän Itiksen Hansasillan portaiden alapäässä. Jo toisessa treenipätkässä näki että se oli väsynyt, tekihän se kaiken minkä osaa, mutta sillein ehkä vain 80 prosenttisesti, ja peräpään käyttö oli säälittävää siihen nähden millaista se on esittänyt viimeisen kuukauden. Lenkillä vapaana ollessaan vain ravaili lähistöllä, näin ainoastaan muutamaan laukkapyrähdyksen.

Onkohan se ihan oikeasti väsynyt? Tarvitsisiko se muutaman ihan täydellisen lomapäivän? Ettei yhtään tehtäisi mitään, edes tunnaria aamupalalla? Onhan tuollainen laama helppo eläin lenkillä, mutta siitäkin huolimatta pidän enemmän siitä lohikäärmeestä, jonka silmissä palaa JES ME TEHDÄÄN.

Ilta-aurinko maalaa maailmaan meidätkin kauniimmin

Tavallaan en ikinä haluaisi muuttaa täältä pois. 

Belgianhaivennoutaja

Nouto, mikä mainio liike. Sitä tarvitaan aina ja kaikkialla ja vähän joka jutussa, tokossa, tottiksessa, esine-etsinnässä ja vaikka missä. Arkielämässä maailman helpoin asia, koeliikkeenä ei niinkään.

Varjohan kanniskelee kaikkea luonnostaan. Se haluaa aina jotain suuhunsa kun on jännä tilanne, esimerkiksi kun joku tulee kotiin tai tavataan tuttuja. Jos remmi tippuu mun kädestä, se on heti nostamassa sitä mulle takaisin. Ulkona kannetaan risuja häntä tötteröllä, mitä hankalampi kuljettaa ja mitä tyylikkäämmin sillä saa ohittaessaan kampattua, sen parempi. "Ojenna" käskyllä se nostaa mulle käteen mitä tahansa, hanskat tai avaimet tai vaikka pienen roskan tai kaljatölkin tienposkesta. Myös broilerinsiipiä omasta ruokakupistaan. Metallikapula oli meillä jatkuvasti lattialla ensimmäiset puoli vuotta, koska halusin, että se oppisi pitämään sitä kalustoon kuuluvana, että se oppisi kanniskelemaan sitä siinä missä mitä tahansa muutakin. Leikittäessä patukka palautetaan takaisin raivolla, jes, taistellaan tästä.

Mikä siinä noudossa sitten koeliikkeenä on niin vaikeaa?

Ensinnä varmaan se, että olin aluksi jo varma, että onnistun pilaamaan sen jotenkin. Varjon mielestä oli kiva pyöritellä ja pureskella ja mälvätä nostettavia esineitä. Siksi aloitin homman pitämisharjoituksilla, monta viikkoa treenattiin vain sitä että ensin muoviputki ja myöhemmin kapula pysyy suussa nätisti asentoa korjaamatta niin että koira istuu edessä luovutusasennossa. Pitäminen saatiinkin tosi vahvaksi, pulikan pureskeluyrityksiä ei ole esiintynyt pitkään aikaan eikä meillä ole koskaan kaluttu yhtään kapulaa sälöille. Erittäin runsaista pitämisharjoituksista aiheutui kuitenkin se, että kun heitin tai vein kapulan jonnekin, ei koiralla ollut sille mikään kiire. Mikäs tässä, kun tarkoitus on, että se pysyy suussa.

No, lähdin sitten innostamaan Varjoa kapulasta. Jee, tässä on tällainen, heitellään tätä, tää on tosi jännä ja sä saat rynnätä tän perään. Olin toki lukenut ja kuullut ettei kapulasta kannata tehdä koiralle saalista, että sillä saa aikaan vain säheltämistä, huonon palautusvauhdin ja pureskelua. Ajattelin kuitenkin, ettei se nyt taatusti pureskelemaan rupea, kun pitäminen on niin huolella opetettu. Totta, eihän se pureskelua yrittänytkään, mutta kaikkea muuta kyllä. Sellaista ryntäystä, että kapula liukuu paikastaan puoli metriä, että sen suuhunkaappaus on vähän miten sattuu, ja no, mitä sitä nyt palauttamaan, ainakaan vauhdilla, eihän siitä voi edes taistella. Lisäbonuksena vielä intovinkaus rynnätessä saaliin perään. Ei jeekuna. Olisin vaan uskonut viisaampia.

Miten siis takoa pieneläimen päähän, että se kapula on vain väline saada saalis, että palautus tulee tehdä ihan yhtä innolla kuin kapulalle meno? Novalta saadun palautteen perusteella lähdin työstämään myös kapulan nostoa, ettei sille hyökättäisi saalishypyllä. Vuoden lopulla treenattiin kapulan nosto ensin lyhtypylvään, myöhemmin repun tai juomapullon kierron avulla, ja rakettien räiskiessä uutta vuotta vedettiin vauhtinoutoja niin puisella kuin metallikapulalla.

Sitten tuli lumi ja lumen jälkeen kamalat pakkaset, Varjolla oli muutaman viikon totaali-idioottikausi ja sen jälkeen se pukkasi juoksun, niin ettei ainakaan tehty mitään älyllistä. Noudon harjoittelu edes ajatuksen tasolla jäi, tehtiin vaan kaikkea mikä oli kivaa, jotta koira saisi jotenkin energiansa purettua vaikka minkään uuden opetteluun ei järki riittänyt.

Nyt kahden kuukauden tauon jälkeen ollaan muutamana päivänä leikitty taas kapulan kanssa. Funtsin tarkkaan, mitä haluan vahvistaa, ja totesin, että se on se palautusvauhti. Ainoa kriteeri siis oli, että koira juoksee kapula suussa mua kohti LUJAA. Ei heittoja, ei noutokäskyjä, päämääränä vain kapula suuhun ja menoksi.

Tehtiin eri versioita:
- kapula suuhun ja jättö odottamaan, luvalla sai lähteä tulemaan kohti
- jättö kauemmas, kapula eteen maahan, luvalla kapulalle ja kohti
- kapula kauempana maassa, leikin jälkeen sai suoraan lähteä uudestaan kohti kapulaa

Innokkuus parani huomattavasti loppua kohden, päässä alkoi selvästi joku lamppu syttyä. Välillä tosin tuli niitä hutejakin: palkkaa kärkkyvä koira heitti mun käden liikahduksesta pulikan suustaan, tajusi sitten olleensa liian ajoissa mutta oli jo siinä vaiheessa ehtinyt sinkoutua täydelliseen luovutusasentoon - ilman sitä kapulaa. En voinut kuin nauraa kun koira oli itsekin ihan pihalla mitä tuli tehtyä. Välillä Varjo yritti intovinkaisuja mukaan, mutta niistä seurasi välittömästi keskeytys ja tauko. Ihmeekseni tajusin sen muistavan kapulan noston oikean tekniikan, suurimmaksi osaksi se muisti kiertää taakse eikä hyökätä luo suoraan.

Nämä muutamat viimeisimmät harjoitukset ovat kummasti luoneet uskoa siihen, että kyllä tästä vielä järjellinen liike tulee. Kunhan me molemmat vaan maltetaan ja tajutaan mitä tässä haetaan. Enkä pilaa kaikkea hoppuilemalla liiketta kokonaiseksi ennen kuin palaset ovat valmiit.

Ala vetää!

Muutaman sattumuksen seurauksena hiihtolomaviikonlopusta on jäljellä vain videot, kuvat on häipyneet taivaan tuuliin. Onneksi videoituna on se miten vetokoira pääsi töihin, tässä muutama riemukiljahduksilla ja kaatumisella varustettu pätkä. Molemmilla osapuolilla tuntui olevan hauskaa, ja kuvaajakin sai juosta, jotta pysyi perässä.

Vilja alkaa lopussa huutaa "Ala vetää, ala vetää!" kun Varjo uhkaa hidastaa mun jäätyä niin kauas taakse.

Rakas juhtani aloittaa homman kiljumisella, koska sehän tunnetusti kasvattaa vetotehon ainakin kaksinkertaiseksi. Aina ei mene pulkka ihan sinne minne piti ja Vilja päätyy penkkaan... Jee nyt voi mennä Sannin luo! Ei toi "pysähtyy" ole vielä mennyt ihan perille, ohjaajallekaan, joka sanoo sen viisi sekuntia myöhässä. Onneksi Vilja oli riittävän kovapäinen noustakseen aina uudestaan pulkan kyytiin.

Kunpa olisin ite parikymmentä kiloa kevyempi! Nyt saatoin nauttia Varjon kyydistä vain sen pienen pihalle viettävän pätkän, joka on alamäkeen.