torstai 29. marraskuuta 2012

LUNTALUNTALUNTA!!!

Hassua, kuinka yksinkertaisesta asiasta ihminen voi tulla iloiseksi. Aikaisin pimeäntulo ei haittaa, koska äkkiä ei olekaan niin pimeää. Kävellessä kenkiin takertuu mudan sijasta puhdasta valkoista, jonka voi vain tömistellä pois.

Iloiseksi tuli myös yksi koira. Näin jo rapussa sen ilmeestä, että se ei muista tänään, kuinka remmissä kävellään. Ulos päästyään se olisi vain halunnut spurtata ja kieriä ja ryntäillä ja loikkia. Se teki kaukoja hypäten, varomatta lainkaan kyynäriään, ja palkaksi sai jahdata potkittua lunta. Kivikossa se sai hillua pellolla ja kieriä ja kaivaa niin paljon kuin huvitti. Sillä oli valkoinen naama puolitoista tuntia hassussa virneessä.

Musta niljaisten lehtien kaupunki
tuli valkeaksi ja sai meidätkin
hetkeksi sädehtimään

Kuva tammikuulta 2011

Kymmenen kysymystä

Ronja heitti minun koirallista ja koiratonta elämääni haasteella, kiitokset siitä. Ollaan siis hetki haastateltavana ja kerrotaan, mitä mielessä juuri nyt liikkuu. 

1. Valitse jokin koirarotu joka on täysin erilainen kuin omasi ja kerro mitä hyvää/toivottavaa/kiehtovaa ko. rodussa, sen käyttötarkoituksessa tai juurissa on.
Olisi mielenkiintoista lähteä jonkin jahtiporukan mukaan ja nähdä, miten esim. ajo- tai hirvikoirilla oikeasti metsästetään, miten nämä koirat tietävät luonnostaan, mitä tehdä. Myös huskyjen ja malamuuttien loputonta juoksu- ja vetointoa olisi upeaa päästä seuraamaan ja kokemaan itse. 

2. Jos oma koirasi osaisi yhtäkkiä puhua, mitkä olisivat luultavasti sen ensimmäiset, vahingossa suusta tipahtavat sanat?
"Apua! Mitä tuolla tapahtuu?! Ai, se olikin vaan kauppakassia kantava ihminen. Ups. Sori. Älä suutu, mä oikeesti luulin et se oli joku vaarallinen juttu."

3. Onko sinulla sisaruksia? Mitä ja millaisia eläimiä he olisivat?
On, kymmenvuotias pikkusisko. Minulla on sellainen tunne, että hän saattaisi olla kissa. 

4. Jos saisit valita minkä tahansa työn, vaikka sinulle henkilökohtaisesti perustetun ennennäkemättömän toimen jossa olisi tavallisen hyvä päivätyön palkka, mikä tämä työ olisi ja millaisessa vuorokausirytmissä tekisit tätä työtä? Työ ei kuitenkaan saa olla esim. oma päivärytmi vapaapäivinä tai oman koiran henk. koht. hoitaja tms.
Tekisin osana tiimiä erilaisia produktioita, oopperoita, näytelmiä, musikaaleja, teatteria, konsertteja, joissa voisin vuorotellen olla lavalla esiintymässä, orkesterissa soittamassa, tuottamassa rekvisiittaa, maalaamassa taustoja, ompelemassa pukuja. Sellaista, missä pääsisin ilmaisemaan itseäni ja saisin oman kädenjälkeni esille. Työaikani alkaisi aikaisintaan klo 10, ja kestäisi illalla siihen saakka kun on tarvis, harjoituspäivinä ehkä n. 16-18 asti, esitysten ollessa kyseessä jopa 22:een (näinä päivinä toki aloitus myöhemmin).

5. Mikäli saisit valita itsellesi jotain ominaisuuksia eri villieläimiltä, mitä nämä olisivat? Esim. lepakon ns. kaikuluotaus.
Lintujen lentokyky. Kissaeläinten taito kiivetä (oksattomiin) puihin. Kengurun voima tehdä yhdeksän metrin loikkia. Strutsin juoksuvauhti. Mikä tahansa ominaisuus, jonka avulla pääsee lujaa tai sellaisiin paikkoihin, joihin päästäkseen ihminen tarvitsee apuvälineitä.

6. Onko olemassa koira jonka haluaisit, mutta et voi saada esim. hinnan, ympäristötekijöiden, tarjoamasi olojen tai kennelin suosion takia, mutta jota ulkoilutat ja treenaat päiväunissasi? Esim. husky, vaikka asut Helsingin keskustassa olosuhteiden pakosta tai Tendingin huippukoirat, vaikka vihaat tokoa.
Huskyt ja vinttikoirat ovat mielestäni hienoja olentoja, mutta kumpaakaan niistä en ihan tosissani haluaisi. Borzoi tokokoirana? Krhm, tuota noin... Jossain se haasteiden järkevyyden raja minullakin menee. Haaveilen kuitenkin päiväunissani koirasta, joka upean tottelevaisuuden ja kymmenien temppujen taitamisen lisäksi kulkee rennosti mukana missä vain, suhtautuu elämään positiivisesti ja jonka seurasta voin iloita päivästä riippumatta. Nykyiselle rakkaalle elikolleni kun sitä peruspositiivista elämänasennetta ei valitettavasti saa tekemälläkään.

7. Onko olemassa ehdoton ei?
On. En kuitenkaan joudu käyttämään sitä kovinkaan usein. Jatkuvasti käytettynä se tekee elämästä tylsää. Toisaalta liian monien vaihtoehtojen poissulkeminen voisi myös helpottaa pään sisällä vallitsevaa kaaosta. 

8. Onko koirasi ns. pallohullu?
Ei, se ei kyylää maanisesti lattialle jäänyttä palloa ja vaadi sitä kroonisesti heittäväksi. Varjon suhtautuminen palloihin (jotka toimivat meillä vain palkitsemisvälineinä) on toki innokasta, mutta patukan repiminen on sen mielestä pallon jahtaamistakin hauskempaa. 

9. Kuuluuko asuntosi sisustukseen ruukkukasveja?
Kuuluu, paljonkin, mutta kaikki kasvit ovat periaatteessa äidin. Olen surkea muistamaan mitään sellaista kuin kukkien kastelu, joten minun hoidossani niiden hengissäpysyminen olisi kyseenalaista. 

10. Mitä eläinlajia harrastaisit, mikäli se ei olisi koira? (syystä tai toisesta, mieluiten perustelujen kanssa!)
Jos olisin aktiivinen aamuihminen tai vaihtoehtoisesti paljon nykyistä varakkaampi, voisin olla hevosharrastaja. Hevoset ovat kiehtovia, ja saaliseläiminä käytökseltään täysin erilaisia kuin koirat. Vaikka koirat tuskin elämästäni kovin helpolla poistuvatkaan, haluan silti oppia jonakin päivänä ratsastamaan. 

lauantai 24. marraskuuta 2012

This is the thing that I wanna do

Mitä saa aikaan kahdessa vartissa? Aika paljon, jos yhdistetään innokas koira, kovaa kipittävä ja oppimishaluinen ohjaaja sekä Juha Oreniuksen agivalmennus. Ansan (Eloisa Persoona) omistaja Tanja oli järkännyt belgiporukalle yhteisen valmennuspäivän Agility Akatemialle. Viisi tuntia tiukkaa tavaraa, seitsemän koiraa ohjaajineen, jokaiselle 2 x 15 min henkilökohtaista ohjausta oman tason ja toiveiden mukaan. Ihan mahtia.

Juha oli rakentanut radan, joka näytti ehkä jotakuinkin tältä.

Pahoittelen piirroskuvalaatua, toivottavasti tästä saa jotain
selvää. En valitettavasti muista, mitkä olivat esteet 26 ja 27,
koska emme Varjon kanssa tehneet sitä osaa radasta lainkaan. 

Kävimme kaikki tutustumassa rataan yhtä aikaa, puolessa välissä olin jo ihan hukassa mistä olen tulossa ja mihin pitäisi mennä, saati että olisin kyennyt miettimään, miten Varjoa ohjaisin. Koko rataa ei kuitenkaan ollut alun perinkään tarkoitus mennä kerralla, ja meitä ennen oli onneksi muutama koirakko, joten ehdin heitä seuraamalla ymmärtää vähän jo ennen omaa vuoroa, mitä olisi luvassa.

Ensimmäisen treenisetti oli esteistä nro 1-11. Aloitimme vuoromme näyttämällä, miten me radan tekisimme. Ennen kuin sain koiraa edes putkeen, oli Juhalla jo sanottavaa... Lähetyspaikalla oli nimittäin huomattava vaikutus siihen, miten koiraa kannatti ohjata. Olin jättänyt Varjon kohtisuoraan esteen eteen (kohta A), joten muiden, sivusta (kohdasta B) koiransa ottaneiden käyttämä sylkkäri ei toiminut, koira olisi lentänyt suoraan päin ennen kuin olisin ehtinyt sitä kääntää. Asetuin siis lähemmäs kakkosputken suuta ja ohjasin Varjon valssilla ykkösen kautta putkeen.

Tämän ohjeistuksen jälkeen vedimme radanpätkän läpi. Kuin ihmeen kaupalla sain koiran menemään radan puhtaasti, vaikka itsekin tajusin, että reunalla oltiin koko ajan. Juha nauroi, että joo, menihän se... No, alusta uudestaan. Viitosen putkeen oli tarkoitus ohjata persjätöllä, samoin esteelle nro 6. Jotta tämä onnistuisi, piti kakkosputken jälkeen juosta vain eteenpäin ja luottaa siihen, että Varjo hoitaisi kolmosen ja nelosen. Seiskan takaakiertoa ei kannattaisi ohjata kovinkaan pitkälle, koska kasi pitäisi ehtiä merkkamaan koiralle. Putken jälkeen tarkoitus oli siis jäädä rastin osoittamaan kohtaan, ja lähetysjalalla, kropan asennolla sekä kiertokäskyllä kertoa, miten kuutonen ja seiska suoritetaan. Varjolle jätettiin pari kertaa lelu kuutosen siivekkeen viereen, sitten seiskan, ja lopulta otin sen oikeaan käteen vastaan kasille. Näillä eväillä se tajusi omatoimisen takaakierron idean ihan saman tien.

Ysi oli tarkoitus ottaa vastaan  ja kympille ohjata päällejuoksuna, jotta koiralle saataisin aikaan tiukka käännös. Koiran kokoamiseksi harjoittelimme vauhdin hidastamista, lähes pysäyttämistä ennen ysiä. Ekasta sihahduksesta Varjo teki metriä ennen estettä täydellisen tokon luoksetulon lukkojarrutuksen, mikä alkoi väkisinkin naurattaa. Ainakin se kuuntelee ohjausta... Saatiin aikaan hyviä hidastuksia, ja sitten kuvio osaksi rataa. Ohjaaminen vaikeutui huomattavasti, kun kasin näytöstä piti ehtiä jarruksi ysille. Käännös kympille tiukkeni kuitenkin jo tämän harjoituksen aikana, ja tässähän meille on tekemistä omiin treeneihin.

Kepit on edelleen meidän takapihaharkkakamaa, joten toisessa treenisetissä jatkettiin rataa estein 13-24. Jäin seisomaan ruksin osoittamaan kohtaan, ja koiran puoleisen jalan lähetysaskeleella kerroin, että pussiin piti mennä. Saman tien juoksemaan lujaa esteen 14 taakse, jossa koira vasempaan käteen ja vasemmalla jalalla esteen 15 takaakiertoon lähetys. 17-19 tehtiin aluksi vieressä juosten niin että 20 meni päällejuoksuna, mutta kerran kuvion katsottuaan Juha totesi, että "tee persjättö 19:lle, putken jälkeen vaan juokset lujaa." Kannatti, Varjo kiihdytti selkeästi paremmin. 21-24 meni helposti (mitä Varjo nyt kerran hajotti minikorkuisen renkaan... maksikorkuista teki täysin puhtaasti), 22:stakaan ei vetänyt pitkäksi, kun jarrutin ajoissa ja kerroin, että rata jatkuu täällä.

Koska treeniaikaa oli vielä reilusti jäljellä, teimme myös radan loppua, esteet 31-37. Varjo putken 30 ulostuloon, lähetysaskeleella takaakiertoon 31:lle, 35:een asti oli helppoa. Mutta se putkeen 36 saaminen. Varjo reagoi ohjaukseeni erinomaisen täsmällisesti, minkä seurauksena se juoksi parikin kertaa putken seinään. Toistaiseksi minun tulee siis muistaa vetää Varjoa vastakädellä todella pitkälle, lähes ruksiin asti, ennen kuin voin lähettää sen putkeen. Putken aikana persjättö, ja jälleen minulle muistutus, odota koiraa, jotta voit juosten ohjata sen 37:lle. Tämä loppuosa kaipaa paljon treeniä, jotta saan omasta liikkeestäni sujuvan.

En ole kovin monissa ohjatuissa agitreeneissä käynyt, mutta täytyy sanoa, että tämä oli jotain aivan huippua. Hetkeäkään en kokenut minkäänlaista alemmuuden- tai tyhmyydentunnetta, vaikka valmentajana oli maailmanluokan agilityohjaaja. Juha katsoi jokaista koirakkoa ja suoritusta erikseen, antoi juuri meille sopivia neuvoja, tuli samalle tasolle, kehui ja kannusti. Varjo teki aivan hurjan hyvin, eikä välittänyt pätkääkään vieressä häärivästä vieraasta miehestä.

Tältä sen pitää tuntua. Että treenin jälkeen ei meinaa saada henkeä, koska on juossut niin kovaa. Että silti vauhdista huolimatta tietää, mihin on menossa. Että koiraansa voi olla vain supertyytyväinen, koska se kiljuu innosta ja painaa täysillä ja reagoi pienimpäänkin vihjeeseen, vaikka on luukuttanut täysiä jo minuuttikaupalla. Me halutaan aksata!

© Nova

PS. Treenin lopuksi Varjo teki hallilla tähänastisen elämänsä parhaat tokon kaket. Monesta metristä, ja vielä häiriössä. 

torstai 22. marraskuuta 2012

Varjon hyvä päivä

Mistä on pikkumustiaisen hyvä päivä tehty?

- Aamu alkoi sillä, että Varjo tuli häntää heilutellen Saku suussa vastaan. "Jee", se sanoi, "kiva kun sä tulit sängystä alas."

- Aamiaiseksi tehtiin tunnaria pitkillä paksuilla tulitikuilla, koska varsinaiset tunnarikapulat haisi vielä liikaa eilisillan jäljiltä. Tikkuja kahdeksan, oma joka kerta uusi, kolme toistoa, kolme onnistumista. Oli varma tekemisistään ja lähti innoissaan etsimään eikä koskenut yhtään muihin kuin omaansa.

- Koska vielä ei varsinaisesti huvittanut aloittaa päivää, maattiin puoli tuntia eteisen lattialla kylki kyljessä, minä nenä kiinni Varjon niskaturkissa.

- Tein takapihan kallioille jäljen, ennen kuin lähdettiin ulos. Uloslähtiessä Varjo oli silti täysin tietoinen, mitä ollaan menossa tekemään, eikä malttanut tehdä asioitaan, koska tiesi, että pääsee esittämään vainukoiraa. Lähti kaksi kertaa takajäljelle, toisella kertaa kielsin, eikä paineistunut yhtään, vaan totesi "ai jaa, no ei sitten" ja tajusi pian lähteä oikeaan suuntaan. Jälki 450 askelta, nosti kaikki piilotetut viisi esinettä ja kaksi viimeistä kulmaakin teki oikein hyvin.

- Lenkillä metrin meidän edessä kulkenut koululainen säikähti tajuttuaan Varjon olevan takanaan ja alkoi kiljua niin että korviin sattui. Varjo säikähti ja painui puolikyyryyn pöhähdyksen saattelemana, mutta palautui lasta nopeammin eikä jännitellyt yhtään vieressä ja edellä kulkeneita muita lapsia.

- Päästessään vapaaksi Varpanen veteli pikkumetsikössä hassua penturallia.

- Kuivatessa koiraa keksin, että olisi tosi kätevää, jos se osaisi vasten hyppäämisen lisäksi nousta käsilläseisontaan kuivaajaa vasten, jolloin saisi kuivattua kumartumatta takajalatkin. Mietin, miten ihmeessä tämän opetan, mutta ainoastaan naama minuun päin asiaa tehnyt Varjo keksi yhden harjoituskerran jälkeen tarjota varovasti juuri haluamaani toimintaa.

- Illalla palatessani orkesteriharjoitusten jälkeen kotiin mieli ei ollut se kaikkein paras. Lähdin Varjon kanssa iltalenkille, ja mieliala koheni saman tien kymmeniä asteita. Varjo ravasi. Sillä oli hyvä mieli. Jättärillä päästin sen vapaaksi, ja se laukkasi ja ravaili ja nuuskutteli omiaan rennosti edellä kulkien.

- Kaukana näkyi muutama koira, kehuin kun Varjo huomasi ne, otin sen kiinni. Koulun pihassa näkyi kuitenkin kivoja kiipeilytelineitä, ja puita... Vedettiin muutamat tasapaino- ja ohjauskuviotreenit. Kumpikin naurettiin ja kummallekin tuli kuuma. Huomasin muistavani ainakin jotain ja koirani lukevan ohjaustani, kunhan muistan olla riittävän selkeä.

- Näköpiiriin ilmestyneen ihmisen Varjo ilmaisi tulemalla huolettomasti takaisin, ennen kuin olin edes itse ehtinyt huomata koko ihmistä.

- Iltaruoalla otettiin vielä kenkien laittamista etutassuihin. Ei olla tehty pitkään aikaan, mutta sehän muisti, saman tien meni molemmat! Kenkien paikkaa vaihdettiin ja vaikka tein taas liian monta toistoa ja turhauduin silmin havaittavasti itse kun Varjo yritti tarjota kaikkia mahdollisia muitakin toimintoja, ei Varjo lakannut yrittämästä vaan teki tohkeissaan "minäpä tiedän mitä tässä kuluu tehdä".

- Nuoltuaan viimeisetkin hepanrippeet Vanttura toi kupin tähän koneen viereen "piimää kiitos". Nyt se kiehnää itseään nautinnollisesti lattiaan.

Osaa se Varpasenkin elämä joskus olla ihanaa, ihan kokonaisen päivän verran!


tiistai 20. marraskuuta 2012

Voisiko joku antaa tälle koiralle selkokieliset käyttöohjeet?

Kaikkien ostosten mukana saa nykyään käyttöohjeet. Näin tämä tuote pestään, näin tämä lipasto kasataan, näin tällä kameralla kuvataan ja näin tätä tietokonetta käytetään. Jos ohjeet ovatkin epäselvät tai huonosti kirjoitetut, saa oikeat neuvot yleensä parilla klikkauksella netistä, tai viimeistään laitetta oppii käyttämään, kun muutaman kerran kokeilee.

Koirien kanssa on toisin. Tuskin yksikään koira saa valmista käyttöohjetta mukaansa. Tai voi saadakin, mukamas, neuvot kasvattajalta, ystävältä, naapurilta, kaikentietävältä koirapuistogurulta. Netti tulvii tietoa ja ohjeita siitä, kuinka pentua tai aikuista koiraa kuuluu kasvattaa, kouluttaa, ruokkia, sosiaalistaa, mitä vain keksiikin kysyä. Koska koirat eivät kuitenkaan ole koneita, ei ohjeita voi ottaa samanlaisina yksiselitteisinä totuuksina. Koiran kanssa pitää elää, havainnoida, tarkkailla, kokeilla, oppia virheistä ja etsiä keinoja, joilla sen synnynnäisistä ominaisuuksista kumpuavaa sekä opittua käytöstä on mahdollista muokata. Näiden kokemusten kautta koiralle useimmiten saadaan käyttöohjeet - ei ehkä kovinkaan nopeasti eikä ehkä aivan yhtä selkeitä kuin tavaroille, mutta edes jonkinlaiset raamit, joiden mukaan toimia, joiden avulla päättää, mitä tehdä ja mihin suuntaan mennä seuraavaksi.

Varjon käyttöohjekirja on kuitenkin edelleen yksi iso mysteeri. Suurin osa sen sivuista on suomeksi - moni asia on hyvää ja helposti ymmärrettävää kieltä. Mutta kirja sisältää paljon muutakin. Osa tekstistä on niin pientä pränttiä, että sen lukemiseen joutuu tosissaan keskittymään. Toisiin väleihin on joutunut muutama saksankielinen lause, joiden kaikkia sanoja en ymmärrä, ja sisällön oivaltamiseenkin saattaa mennä kymmeniä lukukertoja. Käyttöohjeista löytyy myös japania, joka selvitys on lähes mahdotonta, ja jotkin kappaleet on kirjoitettu riimuin, joiden aukaisukodia ei ole vielä löytynyt. Kieliasun lisäksi on huomioitava, että ohjekirjasen sisältö näyttää erilaiselta riippuen paitsi päivästä, myös lukijasta.

Olisi helppoa, jos Varjo käyttäytyisi johdonmukaisesti samanlaisina toistuvissa tilanteissa. Minun olisi helppo tietää tai ainakin etsiä ratkaisuja, miten toimia, mikäli se olisi krooninen remmirähjä, paineistuisi aina koulutustilanteissa tai säikähtäisi jokaista näköpiiriinsä tullutta koiraa tai ihmistä. Olen yrittänyt etsiä syitä itsestäni, tunnetiloistani, mielialastani, vuorokaudenajasta, koiran vireystilasta, vastaantulijan ulkonäöstä, mistä tahansa, mutta lopultakin löytänyt vain harvoja yhteisiä nimittäjiä.

Voi Varjo. Miksi eilen, mutta ei tänään? Miksi jotkin koirat aiheuttavat primitiivisen hyökkäysreaktion, mutta toisista kykenet tulemaan takaisin juuri niin kuin on opetettu? Miksi joinakin hetkinä treenaamisvihjeesta valut laamana luokseni, tarjoat asioita hyvin hitaasti jos ollenkaan ja paineistut kannustamisesta vain lisää, kun useimmiten treenaaminen saa innon loistamaan silmistäsi? Miksi jonakin aamulla sängystä noustessani hipsit hiljaa petiisi ja näytät hakatulta, mutta toisena tulet vastaan ja tarjoat lelua häntää heiluttaen, nauraen?


Kunpa sen naurun saisi ankkuroitua pysyvästi, meihin molempiin. Minulla on erinomainen kyky kopioida Varjon hyvä mieli. Valitettavasti se ei toimi yhtä hyvin toisin päin.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Kun näkyvyys loppuu viiteen metriin

Sumu on jotain uskomattoman hienoa. Se tekee maisemasta utuisen, pehmeän, lempeän. Toisaalta se muuttaa tutut paikat aivat toisiksi, hämäriksi, tuntemattomiksi, ennalta-arvaamattomiksi. Missä tahansa voi olla jäniksiä, toisia koiria, ihmisiä, enkä minä näe niitä. Puut huomaan vasta siinä vaiheessa, kun olen lähes törmätä niihin. Kuu ja läheisen agilitykentän valot näkyvät vain heijasteina jossain siellä kaukana. Mutta Varjo pysyy näköetäisyydellä. Sen havaitsee liikkeestä, sen olinpaikan tuntee. Kivikossa oli tänä iltana harvinaisen kaunista.