Vuoden paketointi

Koska tätä vuotta on jäljellä enää muutama hassu hetki, on syytä kirjata ylös joitakin ajatuksia ja tapahtumia, joita se on pitänyt sisällään. Tammikuun tavoitelista toimikoon ohjenuoranani.

1. Arkielämä.

Kirjoitin vuoden alussa siitä, miten haluan oppia ymmärtämään tuota koiraa entistä paremmin. Halu ei ole kadonnut mihinkään, mutta toisinaan on päiviä, jolloin tuntuu, ettei pohtimisessa päädytä kuin umpikujiin. Vasta tämän vuoden aikana olen vähitellen alkanut ymmärtää, kuinka ailahtelevainen Varjo on, ja toisaalta, kuinka paljon oma toimintani vaikuttaa siihen. Monesti kiroan meidän molempien epävarmuutta ja sitä, ettei koirani luota juuri muihin kuin minuun. Sisällä se osaa olla tutuille jätettynä mainiosti, mutta en voi antaa sitä lähes kenellekään muulle lenkitettaväksi, koska muiden kanssa ulkona yhtään mitään nähdessään Varjo saa kohtauksen.

En tiedä, onko mikään muuttunut arkielämässämme sitten viime vuodenvaihteen. Varjon kanssa on naksuteltu paljon arkitilanteista ja rauhallisesta mielentilasta, olemme tehneet satoja ohituksia toisista koirista niin kävellen, ravaten, juosten, pyörän vieressä kuin suksien edessäkin. On hyviä päiviä, jolloin Varpasen kuonosta kuuluu vain muutama pöhähdys todella vaikeissa tilanteissa, ja sitten niitä, jolloin kaikki hirvittää.

Osaan kuitenkin luullakseni lukea Varjoa taas hiukan edellisvuotta paremmin. Näen, milloin sillä on hauskaa, milloin on paha olla, milloin mikään ei onnistu tai kaikki on mahdollista. Valitettavasti päivän tapahtumia ei voi suunnitella aina koiran mielialojen mukaan. Vuoteen on mahtunut muutama aivan karmiva päivä, jolloin Varjo ei ole kyennyt käsittelemään lähes mitään. Onneksi joukossa on ollut paljon enemmän niitä hetkiä, jolloin se on unohtanut, mitä paiseutuminen tarkoittaa, ja jolloin se on osannut nauraa niin, että on saanut minutkin väkisin iloiseksi.


2. Koulutukselliset tavoitteet.

a) Toko.
Nouto saatiin sellaiseen kuosiin, että avoimen luokan perusnoutoliike on mahdollista suorittaa kokonaisena. Metallia ja ohjattua on myös treenattu, metalli vähän ällöttää, mutta tähän auttoi kummasti kapulan vaihto isompaan. Ehkä kapulaan on miellyttävämpi tarttua, kun laippoihin osumista ei tarvitse pelätä ja maavara on niin suuri, että suun saa suljettua kunnolla keskiön ympärille. Tunnaria on opiskeltu enemmän ja vähemmän menestyksekkäästi, väitän kuitenkin, että Varjolla on joku haju siitä, mistä asiassa on kyse. Ruudun Varjo on nähnyt, mutta ei sillä vielä sen suorituksesta selkeää kuvaa ole. Kaukot sen sijaan alkavat oikeassa vireessä näyttää aika kivalta, takatassujen varpaat liikkuvat enää harvoin. Takapään käytön harjoitus on ikuisuusprojekti, johon otettiin tänä syksynä vihje mukaan vasemmalle tapahtuvaan täyskäännökseen. Liikkeestä istumiseen on tehty pohjat ja opeteltu kuuntelemaan, mikä se annettu pysähtymisasento olikaan. Lisäksi ennen varsinaista suoritusta tapahtuvaan liikkeeseen nimeltä kehääntulotarkastus on keksitty vihdoin toimiva keino: kuonokosketus.

b) Agility.
Tämä on ehkä meidän suurin success, ainakin alkuperäisiin tavoitteisiin nähden. Alkeiskurssilla ehdimme talvella käydä kolmesti ennen Varjon juoksua, ja jo siinä vaiheessa tiesin, että se en ole vain minä, joka on tästä aivan liekeissä. Keväällä vietimme muutaman treenikerran hallissa, ja kesällä ulkokentällä vierähti neljän kuukauden aikana yleensä useampi ilta viikossa seurassa, jota parempaa en olisi voinut toivoa. Opin useita ohjauskuvioita, koiran liikkeenlukutaitoa, ennakointia, palkan suuntausta ja ajoitusta, jopa hiukan malttamista sen suhteen, kuinka paljon kerralla on järkevää treenata. Varjo oppi puomin alastulolla kuonokosketuksen perusteet ja radalla paitsi toimimaan entistä enemmän yhteistyössä kanssani, myös hiukan sitä röyhkeyttä, jota irtoamiseen ja itsenäisempään suorittamiseen tarvitaan. Marraskuussa kävimme päivän ammattilaisen valmennuksessa, ja silloin ymmärsin meidän oikeasti osaavan jotakin. 2x2 -kepit löytyvät autotallista, 6-12 kpl menee monesta eri kulmasta monenlaisilla häiriöillä. Paljon on yhä tehtävää ja varmisteltavaa, eivätkä kepit ole vielä koskaan esiintyneet osana rataa, mutta melko vahva pohja pujottelulle on tämän vuoden aikana ehditty tehdä.

c) Jälki. 
Namien radikaali vähentäminen alkoi heti Wappuleirillä ja jatkui siitä pisteeseen, jossa koira jäljestää 500 askelta vaikka kokonaan ilman. Aktiivisempikin jäljentekijä olisin voinut olla, mutta harrastusmahdollisuuksiin nähden (käytössä lähinnä kaupungin nurmialueet) Varjo sai käyttää nenäänsä kohtuullisesti, mihin auttoi se, että jälkien teko namien vähentymisen myötä helpottui huomattavasti. Kulmat ovat levällään, mutta keppi-ilmaisun Varjo oppi hetkessä, kun tajusin hyväksyä sen luonnollisimman ilmaisutavan, joka alun perin ajatellun maahanmenon sijaan on kepin minulle tuominen.

d) Hupitemput.
Etutassuilla seisominen ilman apuja onnistuu, tosin Varjo kaipaa vielä sitä "henkistä tukea" eli jotakin seinää, tuolia tai pylvästä taakseen, vaikkei siitä tukea otakaan. Heppa aloitettiin keväällä ja on nyt varsin varma, Vanttura nousee takajaloilleen vaikka makaisin käskyn antaessani lattialla ja pystyy myös pysymään asennossa jonkin hetken. Kurre-heppa-kurre eli reisilihasliike onnistuu sekin, jos alusta on tarpeeksi tukeva ja koiran vireystila riittävä. Häpeäminen on vaiheessa, koska en saa sitä tarjoamisen tai huijaamisen kautta Varjosta ulos, on etutassun nostamista kuonolle harjoiteltu ihan kylmästi näyttämällä koiralle "kädestä pitäen", mitä kuuluu tehdä. Ankkaa ja Sakua en ole juuri jaksanut erotella, sen sijaan olen opettanut Varjon hakemaan tietokoneen laturinjohdon lattialta, luidensyöntialustana toimivan pyyhkeen ammeen reunalta ja yösukat kaapista. Se osaa hypätä jalkapohjieni päälle kun makaan selälläni lattialla ja sulkea kuonollaan oven, vaikka käskijä jäisikin silloin koiran palkitsemisen kannalta väärälle puolelle. Liikennevalonapin painaminen kuonolla oli hauska projekti opettaa, ja on nyt yksi Varjon lempparijutuista, joka kerta Suuri Tehtävä.


3. Kokeet, testit ja tarkastukset. 

TK2:sta ei haalittu kokoon, mutta eipä sitä edes yritettykään. Sen sijaan käytiin kisaamassa CityBelgien riveissä kolmessa tokokisassa, joista tuloksena 2 x ALO1 ja 1 x AVO1. Varjon nimen edessä voi nyt siis käyttää kirjainyhdistelmää TK1, ja avoin luokkakin on korkattu. Ei paha, ja ohjaaja sai lisää kaipaamaansa positiivista kisakokemusta. BH-kokeesta ohjaaja ei vaivautunut ottamaan selvää, koska toko oli intresseissä korkeammalla, joten se jäi vielä odottamaan kävijäänsä. Luonnetestiin tai näyttelyihin ei todellakaan menty, mutta silmät peilattiin huhtikuussa terveiksi ilman pöhinöitä lääkärisedälle. Yllätysmomenttina olivat syyskuun agiepikset, joista hyppyradalta kolahti sijoitus nro 3.


4. Sosiaalistuminen.

Vieraiden ihmisten räpellyksestä Varjo ei edelleenkään tykkää, mutta olen jakanut nämä tilanteet päässäni kahtia helpottaman toivottavan käytöksen kriteerien luomista. Kehääntulotarkastuksiin tai muihin vastaaviin kopelointitilanteisiin pyydän Varjon kuonokosketukseen käteeni, mutta todellinen sosiaalistuminen, se, että koirani itse menisi ja haluaisi mennä tervehtimään ihmistä, on edelleen sattumanvaraista ja riippuu päivästä sekä kohdattavan ihmisen reaktioista.

Omistajalle on sen sijaan tapahtunut vuoden aikana paljon. Vaikken edelleenkään mene helpolla oma-aloitteisesti juttelemaan ventovieraiden kanssa, huomaan olleeni mukana monessa ja voivani sanoa tutukseni paljon useampaa koiraharrastajaa kuin vielä vuosi sitten. Olen treenannut kesän ja syksyn tokoa CityBelgien SM-ryhmässä ja agilityä kahden henkilön muodostamassa Takapihaliitäjät-seurassa, joka on tänä vuonna pohtinut noin miljoonaa muutakin koirankoulutukseen ja Varjon arkipäivään liittyvää seikkaa. Tänään minulle ja Varjolle tuli eläinkaupassa puhumaan ihminen, jonka kanssa juttelimmekin sitten reilusti yli tunnin vaihtaen lopuksi numeroita treeniseuran merkeissä. Vaikuttaa ihan siltä, että koiraharrastus on vaarassa tehdä minusta sosiaalisen.


Kiitos tästä vuodesta, tervetuloa uusi!

Minusta on tullut flexisti

Reilut puolitoista vuotta sitten kerroin melkein häpeillen ostaneeni Varjolle flexin. "Vain Nuuksioon ja Lappiin, ei yleiseen käyttöön, kaduilla kuljetaan metrin nahkaremmissä", kirjoitin silloin. Hyvin pitkään asia olikin juuri näin, flexi pysyi hattuhyllylle unohdettuna, Utsjoen tuntureillakin kahdenkymmenen metrin liina osoittautui paljon käytännöllisemmäksi. Mietin jo toisinaan, miksi olin edes kelataluttimen ostanut, kun ei sille kerran käyttöä tuntunut olevan.

Tänä syksynä kyseinen kapine on kuitenkin jostain syystä osunut käteeni useammankin kerran. Aluksi juttu oli lähinnä vitsi, eihän minun koirani nyt flexissä kulje. Vekotin tosin oli sikäli kätevä, ettei sitä liinan lailla tarvinnut lenkin jälkeen huuhtoa mudasta kymmentä minuuttia, jos halusi tunnistaa hihnan alkuperäisen värin. Se myös osoittautui yhdeksi tavaksi, jolla Varjoa ja Titoa saattoi pitää yhtaikaisesti "melkein vapaana". Flexi tarttui mukaani aamuina, jolloin en jaksanut niuhota hihnassakävelystä, mutta tarkkaavaisuuteni ei riittänyt koiran vapaanapitämiseen. Lumen tultua kiinni olevan koiran saattoi kätevästi käskeä penkkaan kulkemaan ja rasittamaan itseään ilman, että minun tarvitsi siirtyä auratulta tieltä yhtään mihinkään.

Nyt huomaan tavallisen remmin unohtuneen naulakkoon ja Varjon kulkeneen pelkässä flexissä jo kolmatta päivää putkeen. Jonkin rajan yli ollaan menty, kun tänä iltana matkustin metrossa valjailla ja flexillä varustetun koiran kanssa.  Tämä kuulostaa suorastaan huolestuttavalta, mutta onneksi asia ei ole ihan niin paha kuin miltä vaikuttaa. Meillä kun on tässäkin asiassa säännöt, joita on noudatettava, enhän halua olla yksi niistä, joita muiden koirien omistajat katsovat pitkään ja pahasti.

Tiedostan, että flexissämme on jarrunappi, enkä pelkää käyttää sitä, kun tarve vaatii. Vilkkaasti liikennöidyissä paikoissa Varjo kulkee jalan vieressä, ja satunnaisten kulkijoiden ohituksissakin käsken sen hyvissä ajoin joko viereen tai lumipenkkaan riippumatta siitä, onko vastaantulija koirallinen vai ei. Hihnassa kuljetaan sitä tienlaitaa mitä minäkin, eikä muodosteta hengenvaarallisia ansalankoja tien poikki. Laukkaaminen ei ole suotavaa, ja jos etenemisvauhti muuten on niin kova, että kela kolisee loppumistaan jatkuvasti, on Varjon palattava pysähtyessäni oma-aloitteisesti muutama metri takaisinpäin, jotta matka jatkuu. Viiden metrin rajojen tiedostamisessa on vielä vähän opeteltavaa, eikä äkkinykäyksiltä voida täysin välttyä, mutta uskaltaisin jo tällä kokemuksella väittää, että meidän flexeilymme on huomattavasti ympäristöystävällisempää kuin monen muun.

Welcome home

Tulinpa eräs ilta pari viikkoa sitten kotiin. Pimeässä eteisessä ihmettelin, miten postia on tullut niin paljon, ettei sisään meinaa päästä. Sytytinpä sitten valot:

Kiva Varjo. Energiajakeet olivat ilmeisesti jääneet eteiseen. Kyllähän se sininen muovi kalalta haisi, vaikka kahteen kertaan oli astianpesuaineella tiskattu.

Pari päivää myöhemmin äiti kohtasi eteisessä tällaisen näyn:

Jaa että metalliroskat tällä kertaa. Koira ei kylläkään ollut varsinaisesti koskenut kuin roskat säilöneeseen muovipussiin, joka oli revitty tuhannen silpuksi. Mutta ehkä siellä oli joku pesty säilyketölkki tai majoneesipurkki haissut?

Viimeisin innoitus oli aatonaattoiltana. Käytiin äidin kanssa syömässä, ja sinä aikana pikkukoira oli yrittänyt samaa:

Kamat olivat olleet imurin putken viereisessä pahvilaatikossa. Tuhottu ei taaskaan ollut kuin yksi muovipussi, ehkä siellä olivat haisseet vuosia vanhat kuivamuonanappulat? Koira tuli eteisessä vastaan, joten saattoi olla, että se oli kotiintullessamme päässyt vasta aloittamaan.

Enkö minä opi? Kuten kuvistakin huomaa, eteisessä on aina paljon myös muuta tavaraa, johon Varjo ei ole koskenut lainkaan. Ylipäätään kodin lattialla on jatkuvasti vaikka mitä roinaa, mutta koira ei siihen koske. Mikä sen oli saanut penkomaan muovipusseja ja pahvilaatikkoa, kun ei se koske reppuihinkaan, vaikka niiden avoimissa taskuissa olisi makupaloja? Ja miksi kamat ovat olleet joka kerta eteisen matolla, eivät missään muussa osassa asuntoa?

Noo, nyt laatikossa on piilossa hiirenloukku. Varokoon, ken uskaltaa koskea.

Sinä olet minun peilini ja minä sinun

Luodessani Varjolle blogisivua halusin osoitteeksi jotain muuta kuin sen tavallisimman. Ei mitään varjonvaltakunta.blogspot.com, vaan jotain erilaista. Olin alun perin haaveillut hollanninpaimenkoirasta, joten ajattelin, että olisi kiva, jos nimi olisi hollanninkielinen. Puhutaanhan Belgiassakin flaamia, joka on käytännössä sama asia.

Selasin netin sanakirjoja ja tulin törmänneeksi erilaisiin termeihin. Eräs sanakirja antoi termille "varjo" monenlaisia hollanninkielisiä vaihtoehtoja, ja innoissani valitsin niistä mielestäni hienoimmalta näyttävän. En ymmärtänyt silloin käyttää sanaa haussa myös toisin päin, kokeilla eri sanakirjoja, varmistua siitä, että termi todella tarkoittaa sitä, mitä ensimmäinen lähde väittää. Kuukausia myöhemmin aloin tutkia asiaa tarkemmin, ja huomasin, ettei nimen suomennos ollutkaan ihan sitä, mitä piti. No, moka oli jo tapahtunut, joten annoin osoitteen olla.

Tulin kuitenkin tietämättäni tehneeksi harvinaisen osuvan mokan. Nova sen sanoi:

"Oon aina välillä miettinyt sun blogin osoitetta. "Afspiegeling" ei siis tarkoita varjoa. Siitä viis. Mutta se tarkoittaa heijastusta/heijastamista. On ehkä osuvin nimi, mitä voi olla. Sinä ja Varjo heijastelette toisistanne kuin peilit konsanaan. Hyvässä ja pahassa."

Ja niinhän se on. Jos sillä on paha olla, niin on minullakin. Jos se nauraa, saa se minutkin hetkessä iloiseksi. Minun naurustani se innostuu ja minun ärtymyksestäni muuttuu pelokkaan epävarmaksi. Kenenkään toisen ihmisen tunnetiloihin se ei reagoi yhtä vahvasti eikä yksikään toinen koira saa minua niin riemastuneeksi tai epätoivoiseksi. Parissa vuodessa tuosta koirasta on tullut osa minua, me olemme toistemme heijastukset. Nimi oli enne, ihan vahingossa.

Koirauimalassa

Pääkaupunkiseudun 4H-yhdistys halusi tarjosi dogsitterkouluttajilleen kohtuullisen hintaisen "virkistyspäivän". Koska keväällä oli käyty yhdessä syömässä, toivottiin nyt jotakin muuta. Yhteisen päätöksen tuloksena me uusien koiranhoitajien opettajat pääsimme uittamaan koiriamme Helsingin koirauimalaan yhdistyksen laskuun.

Olin päättänyt kävellä hallille, eihän sinne ollut matkaa meiltä kuin reilut kolme kilometriä. Ennen kuin pääsin Varjon kanssa edes paikalle, meinasin eksyä useamman kerran. Onneksi on Hurtan kunnolliset säärystimet, niin ei lähemmäs puolimetrisissä kinoksissa tarpominen haitannut... Soittelin jo apujoukoillekin, missä mahdan olla, kun törmäsin halliin vahingossa. Ja jopa minuuttia ennen sovittua tapaamisaikaa!

Paikalla oli neljä koiraa. Meille oli varattuna kaksi allasta tunniksi, mikä tarkoitti kahta koiraa per allas. Jo dogsitterkursseilta tuttu Myrri tuli Varjon pariksi, mikä oli ainakin minulle helpotus, eipähän tarvinnut miettiä, meneekö uintiaika siihen, että Varjo jännäilee vierasta koiraa. Sisääntullessa tiskin takaa näkynyt iso tanskandoggi ja runsasta haukkua kaikuva halli kun ei saanut Varjon oloa lähtökohtaisesti mitenkään erityisen varmaksi.

Varjo on uinut paljon luonnonvesissä, viime kesänä ihan itsekseen, ihmisten kanssa sekä veneen perässä, joten elementtinä vesi on sille tuttu. Vaikka koirat kuinka kokeneita uimareita olisivatkin, on ensimmäisellä uintikerralla kuitenkin varattava aina ohjattu vuoro, jotta koirille saadaan opetettua, mistä mennään altaaseen ja kuinka siellä toimitaan. Meidän uimaopettajamme osoittautui erittäin puheliaaksi mali- ja sakemannikasvattajaksi, joka noin minuutin Varjoa tarkasteltuaan arvioi sen herkäksi kaksivuotiaaksi, jota saisin pääasiassa ohjata itse hänen neuvoessaan minua. Aika hyvin, eipähän tarvinnut selitellä mitään.

Suihkun kautta pääsimme altaalle. Opettaja oli jäänyt juttelemaan Riikan kanssa, joten olimme hetken Varjon kanssa kaksin. Se meni heti tutkimaan allasta ja haistelemaan reunoja, muttei uskaltautunut veteen. Innostin sitä damilla jonka heitin alasmenorampista vähän matkan päähän, se kävi kurkkimassa altaan eri puolilla, vinkui, eikä oikein tiennyt, mitä nyt, uskaltaako vai ei. Kutsuin sen rampille, ja siitä vähän harkiten päätyi noutamaan lelun. Koira oli siis jo altaassa, ennen kuin uimaopettaja tuli paikalle... Toisen kerran sai vielä hakea damin, ja sitten lähtikin jo pelkällä "uimaan" -käskyllä. Ei se fiksu pelki kauheasti uimaopetusta tarvinnut.

Uima-allas oli monellakin tapaa hyvin erilainen paikka uittaa koiraa verrattuna luonnonvesiin. Ensinnäkin koiran liikkeet ja kropankäyttö oli lietteettömän veden ansiosta mahdollista nähdä, mikä oli erittäin mielenkiintoista ja kertoi hyvin, epäröikö koira tai jumittiko jostain kohdin. Toinen altaan hyvistä puolista liittyi koiran ohjattavuuteen vedessä. Koska allas oli pieni, 4 x 8 metriä, koiraa saattoi tarkastella ja ohjeistaa joka puolelta. Sen liikkeisiin saatiin kuvioita, sitä saattoi ohjata kääntymään ja näin tutkia, käyttikö se eri puoliaan eri tavoin. Tiedän entuudestaan, että Varjo on ns. oikeatassuinen, se heittää high fiven oikealla ja nousee käsilläseisontaan oikea takajalka edellä. Nyt huomasin, miten se myös kääntyy vedessä sulavammin oikean kautta. Ero ei ole suuri, mutta kuitenkin havaittava, joten ohjasin Varjolle altaan laidan vieressä tiukkoja vasemmallekäännöksiä ja erilaisia kuvioita, joissa se joutui käyttämään erityisesti vasenta puoltaan.

Hyvinmenneistä käännöksistä tai pitkästä uintirupemasta Var sai jonkun kerran palkaksi pallon. Meillä oli mukana oma, West Paw:n Huck -pallo, joka olikin tässä tarkoituksessa aivan oivallinen. Jos koira nimittäin oli huolimaton, eikä saanut koppaistua palloa suuhunsa ensiyrittämällä, vaan työnsi sen vahingossa syvemmälle, se ei pompannutkaan heti takaisin pintaan, vaan nousi hitaasti. Näin ollen koira joutui etsimään, uimaan paikallaan ja tekemään tosissaan töitä, jotta pallon lopulta sai. Varjo taisi vain kerran onnistui nappaamaan pallon ensimmäisellä yrityksellä, mutta oli sinnikäs ja oppi nopeasti odottamaan pallon uudelleennousua sekä ottamaan etutassut avuksi pallonmetsästyksessä. Liikunnan monipuolistusta tämäkin.

Hallissa tapahtui pari uintiin täysin liittymätöntäkin juttua, joista olin oikein iloinen. Koirat uivat vuorotellen, jotta kumpikaan ei häiritsisi toista. Kerran Myrri kuitenkin pääsi livistämään Riikalta, ja tuli juuri altaasta nousevaa Varjoa vastaan. Myrrimäiseen tapaan moikkausyritys oli hyvin ystävällinen, mutta Varjohan ei toisista, edes puolitutuista koirista liiemmin pidä, etenkään kun tulevat yllättäen. Nyt Varjo kuitenkin suhtautui Myrriin erittäin hyvin, väisti toisen kaartelua ja haisteluyritystä kerran, toisen ja kolmannen. Se käänsi päänsä ja yläkroppansa sivuun, ei pöhissyt, murissut tai luimistellut, sanoi vain eleillään, että älä viitti. Tuli Myrrin tielläolosta piittaamatta luokseni. Olin erittäin positiivisesti yllättynyt, se siis osaa jotain tällaista. Näin se saisi mieluusti toimia muulloinkin, kun tilanne hirvittää.

Toinen kiva juttu liittyi Varjon kopelointiin. Uimaope kysyi, olenko kokeillut koiran reisiä, onko niiden vahvuudessa jotakin eroa. Sanoin, ettei mielestäni ole, ja pyysin häntä antamaan oman arvionsa. Kävelytin Varjon sivulla opettajan viereen, otin sen kuono-käsi -kontaktiin ja sanoin, että saa koskea. Eikä Varjo edes yrittänyt vilkuilla taakseen, vaan piti kuonokontaktin, vaikka vieras nainen tunnusteli sen reisiä. Aivan erinomaista.

Kaikenkaikkiaan kiva uintireissu, jollaiselle mieluusti lähtisi toistekin!

Osui ja upposi

Varjon kummitäti Inkku linkitti mulle varsin osuvan sarjakuvan. Miten tää jotenkin kuulostaa tutulta... Tämähän on kuvallisesti havainnollistettuna muutaman postauksen takaisen kymmenen kysymyksen kohta nro 2. Milla Paloniemellä on selkeästi käsitys mun koiran sielunelämästä niinä ei-niin-hyvinä päivinä.