Frozen October

"Pääsenkö jo juoksemaan?"

The stick moment

Näitä lämpö ei ole vielä ehtinyt sulattaa

Auringonvalon maalaamia tauluja rakastavan aamu ei olisi voinut alkaa paremmin. 

Terveisiä Kennelliitosta

Tuossa vajaat pari viikkoa sitten Kennelliitto muisti minua ensin 35 euron laskulla ja sen jälkeen vihdoin lähemmäs kolme kuukautta odotetulla paperilappusella.

Siis anteeksi mitä?

Jos mun koiralla ei ole vähintään keskivaikeaa spondyloosia, niin joku tässä on sokea. Viestiä liitolle lähti aika nopeaan. Laitoin mukaan ne selkäkuvat jotka olen tännekin aiemmin postannut ja kysymyksen, mitä ihmettä on tapahtunut.

Sain onneksi vastauksenkin aika nopeaan. Kyseessä on ilmeisesti ollut joko näppäilyvirhe tai sekaannus kuvien kanssa, SP3 eli keskivaikea pitäisi selän tilan arvioksi tulla. Virhe luvattiin korjata mahdollisimman pian, ja tällä hetkellä Varjon tiedoissa KoiraNetissä ei taas lue mitään. Katsotaan, koska tulos sinne ilmestyy.

Itsehän olen koko ajan ollut tietoinen, että sairaasta koirasta on kyse, ja tieto on myös kasvattajan sivuilla lukenut heti kuvanneen eläinlääkärin diagnoosin jälkeen. KoiraNet nyt kuitenkin sattuu hyvin monelle olemaan se ensimmäinen paikka, josta koirien tietoja tutkitaan, ja siksi halusin, että tieto selkäsairaudesta myös sinne saadaan. Mutta kannattaa näköjään olla tarkkana, että sinne ilmestyvä tulos on edes suunnilleen sitä luokkaa, mitä on odotettu!

Pieniä iloja

Kuvien laatu ei päätä huimaa, mutta ne kertovat kaiken oleellisen. Alan ymmärtää, mikä taitaa olla monelle se perimmäisin syy, miksi haluaa omistaa enemmän kuin yhden koiran.

Ne alkaa vähitellen tajuta toisiaan. Hyvänen aika että se saa minut iloiseksi.

Kuukausi kahden koiran omistajana

Tänään tuli kuluneeksi tasan kuukausi siitä, kun kannoin pienen Viipottimen kotiini. Kuukauteen kahden koiran taloudessa on mahtunut paljon murinaa, sekohepuleita, kontaktinottoa ja maailmanihmettelyä yhdessä ja erikseen. En mitenkään osaa kuvata kaikkea sitä, mitä tuo pieni musta koiranalku on ja mitä sen kanssa olemme tehneet, joten kerron vain muutaman mieleeni tulevan seikan.

- Virkan mielestä Elämä on siistiiii!!!! yhä edelleen. En voi olla nauramatta, kun se huitelee ympäriinsä häntä pystyssä, sekoaa päästessään syliin tai vetää rallia ympäri olohuonetta törmäten vuoroin eteisen hyllyköihin, vuoroin Varjon pedin liu'un seurauksena olkkarin matalaan kaappiin.

- Virka ottaa kontaktia. Paljon. Koko ajan. Se on paras juttu. Sillä saa kaiken. Ja minähän olen sitä asiaa vahvistanut, kymmeniä ellen satoja kertoja päivittäin. Vieressä kulkeminen on myös hienoa, ja vielä hienompaa kontaktin kanssa. Sitä voi tehdä ihan missä vain, esimerkiksi metroasemalla tai kauppakeskuksessa tai vaikka joku menisi ohi, äkkiä vilkaistaan että aha, okei toi oli tollanen, ja sitten voi taas jatkaa kontaktissa tepsuttamista. Jos seuruun opetuksessa tulee olemaan kontaktiongelmia, sössin jotain tosi radikaalisti.

- Virka on hölmö kusiruutta, joka voi lirauttaa esim. kun säikähtää, kun joku koppaa liian äkkiä syliin, kun pääsee häkistä, kun innostuu ihan hirveästi tai kun on tarkoitus esittää että on vaan ihan pieni ja kiltti koiranpentu. Ei ihme että se haisee pissalta ja viettää ammeessa aikaa monta kertaa päivässä, kun siivoilen sen jälkiä. Etikkaa kuluu, mutta onneksi huoneeni lattia on jo muutenkin pilalla.

- Haukkuvat koirat tai kovat äänet on vähän jänniä. Niitä pitää katsella ja tuumiskella. Metroaseman äänet on kuitenkin ihan nähty, ja tunnelbaanaan kävellään reippaasti omin jaloin.

- Virkalla on _suuri_ ruokahalu. Lihaisasta luusta muristiin ensimmäisen kerran yhdeksänviikkoisena, joten saman tien tuli opeteltua, että ihmiset ei muuten vie sun ruokia, mutta minulla on oikeus niihin koskea. Turvotettua nappulaa on ulkona aina mukana ja kaikesta bongatusta saa palkkaa. Ruokaa on syöty mm. kaikuvassa alikulkutunnelissa, metsässä, kauppakeskuksessa, erilaisten ihmisten kädestä ja kottikärryjen sekä rollaattorin alta.

- Ruokaa on käytetty myös vastaehdollistamiseen. Jos jotain haluan tämän pennun oppivan, se on se, että ihmiset ja koirat on kivoja. Niitä voi rauhassa tuijotella, ne ei tule liian lähelle, ja niistä saa palkkaa. Tien poskessa on istuttu paljon ja jo nyt tuntuu, että säännönmukainen toiminta alkaa tuottaa tulosta. Jos ruoka loppuu kädestä, on Virka jo ennen uuden satsin esiinkaivamista ehtinyt kääntyä katsomaan, missä palkka viipyy. Yksin vapaana viipotellessaan ja jotain nähdessään se on myös nyt muutaman kerran vilkaissut minuun, että hei tuolla on tollanen, ja silloinhan riemu repeää.

- Leikkimisen opettamisesta minulla ei ole hajuakaan, koska Varjo oppi aikanaan leikkimään ihan opettamatta. En Virkankaan kanssa ole stressannut siitä sen enempää, joskus revitään pieni hetki narulelua jos siltä tuntuu. Irrottamista on opeteltu vähän, mutta mielestäni täydellistä irrotusta tärkeämpää näin aluksi on, että Virka oppii leikkimisen olevan ihan parasta. Lelu nimittäin saattaa menettää tyystin merkityksensä, jos vaihtoehtona on syliin sekoaminen, ja jälkimmäistä on monessa tilanteessa hiukan hankalaa käyttää palkkana varsinkaan koiran kasvaessa.

- Varjo ei vieläkään ihan tiedä, miten pentuun pitäisi suhtautua, ja sisällä Varpanen tuntuu lähinnä olevan sitä mieltä, että pentu on tiellä. Haivenkoirani on murissut tämän kuukauden aikana varmasti enemmän kuin koko aiemmassa elämässään yhteensä, mutta en ole siitä lainkaan huolissani. Siinähän murisee. Se saattaa lelu suussa tulla murisemaan pennun lähelle, kävellen pennun perässä jos se lähtee pois, kuvitellen ilmeisesti haastavansa kakaraa leikkiin. Ääni on kuitenkin ihan samanlainen kuin silloin, jos pentu hyppii ärsyttävästi Varjon päällä ja Varjo yrittää ajaa sitä pois. Virka ei usko Varjon murinoita enää ollenkaan, joten toisinaan keskeytän sählingin ja laitan pennun jäähylle, jotta Varjo saa hetken rauhaa. Taitaa sielunpeilille olla vaikeaa, kun joku tuli häiritsemään meidän symbioosia.

- Virkalla ei ole pahemmin leikkikavereita ollut, koska juuri kukaan tähän mennessä tavatuista aikuisista koirista ei ole liiemmin halunnut tehdä siihen tuttavuutta. Tai kolme aikuista belgiä on vaan halunnut keilata sen... Viime viikon sunnuntaina Virka pääsi kuitenkin tutustumaan Novan Titoon sekä Jonnan
kahteen aitoon ja yhteen valeporokoiraan, ja puolentoista tunnin ihmettelyn jälkeen se jopa heitti muutaman juoksukierroksen odottaen jonkun lähtevän perään. Tänään näin myös ensimmäistä kertaa Varjon ja pennun yhteisjuoksussa jotain leikin tapaista. Vaikka Varjo ei ihan osaakaan olla tarpeeksi varovainen pennun kanssa, pysyi Virkan häntä pystyssä ja silläkin oli selvästi hauskaa. Eiköhän ne tuosta opi vielä yhteisen kielen.

- Virkalla on vahva ja halutessaan äänekäs oma tahto, mutta samalla se on hyvin nöyrä sille, mitä minä sanon. Tämä yhdistelmä tarkoittaa sitä, että kaikki asiat vaativat monta monituista hyvin päättäväistä, mutta samalla lempeää toistoa. Virka esimerkiksi tulee halutessaan tuosta noin vain kylpyammeen laidasta yli, saa nähdä, koska huoneeni portti ei enää riitä pitelemään sitä.

- Naksutellessa Virka on aivan superhilpeä. Se voi tehdä kolmea asiaa yhtä aikaa eikä meinaa pysyä nahoissaan, koska yrittäminen on niin hauskaa. Ei me mitään vakavaa olla tehty, pentu menee laatikkoon ja koskee käteen. Maltti tulee ehkä joskus, mutta en halua pilata pennun intoa nipottamalla turhasta tai vaatimalla mitään pitkäkestoista.

Pennun kanssa touhuilu on saanut minut myös katsomaan Varjoa uusin silmin. Hyvänen aika, että se onkin tärkeä, osaava ja fiksu. Me tunnetaan toisemme, se osaa arjen perusasiat ja sen kanssa voi tehdä ja kokeilla kaikenlaista. Pimeää ja märkää Kivikon hiekkatietä juostessani ja huutaessani edelläni korvat lintassa pinkovalle mustalle "hieno tyttö, mene mene!" tiedän, että hieno tyttö se nimenomaan on.

Kahden koiran omistaminen ja pitkälti erikseen lenkittäminen vaatii toisinaan melkoista järjestelyä ja vie kieltämättä aika hurjasti aikaa, mutta kyllä se on sen arvoista.

Eteistokoa

En muista, koska viimeksi ollaan edes treenattu eteisessä. Nyt kuitenkin pennun harjoitellessa kokosuun otetta mun kyynärvarteen tarjosin sille käden sijaan patukkaa ja lopulta pikkutyynyä, mutta eihän se sitä osannut tieteenkään käsitellä, testaili vaan, miten tätä oikein suussa pidetään. Kutsuin sitten Varjon näyttämään oikeaa puruotetta ja vähän innostuttiin.

Saatan ihan pikkuisen rakastaa tän koiran asennetta.

Tehtiin myös tunnaria. Kaiken muun jälkeen, niin sehän läähätti jo reilusti... Palikat heiluu, kun Varjo haistellessaan potkii niitä, mutta oikea sieltä lopulta tuli, ja ilman epäröintiä!

Lauantai-ilta Kivikossa

Eilinen iltapäivä ja puolet illasta vietettiin Kivikon metsissä. Molemmat V-tiimin jäsenet pääsivät mukaan, kun Silja ja Ketku lähtivät ulkoiluseuraksi ihanaan ruskaa hehkuvaan auringonpaisteeseen.

Tällainen herra meillä oli lenkkiseurana.

Varjo ja Ketku ovat lenkkeilleet jokusen kerran yhdessä ennenkin, joten ne ovat toisilleen ennestään tuttuja. Otin Varjon ensin pihalle pöhisemään omat alkujännityksensä ja tunnistamaan tulijat, ja sitten hain Virkan sisältä. Uusi tuttavuus oli samaan aikaan mielenkiintoinen ja vähän jännä, etenkin kun se olisi hirvittävästi halunnut tulla haistelemaan (lue: keilaamaan) pennun. Ketkulainen totesi nopeasti kunnon hajut saatuaan, että no joo, tää pentu on nähty, ja Virkaa lähinnä ärsytti, kun se joutui sylissä kestämään perusteellisen haistelun voimatta itse tehdä mitään. Kun tutustumiset oli hoidettu, hain Varjon tolpasta ja suunnattiin kohti metsikköä. 

Kahden hihnan hallintaongelmien ja kohtuullisen hyvin sujuneen koirapuisto-ohituksen jälkeen aikuiset päästettiin hillumaan keskenään. Sinne painelivat. Liikkuivat sen verran livakasti, että edes kohtuullisen laadukasta kuvamateriaalia ei ole kuin pysähtyneistä koirista. 

Tiimin "aikuis"jäsenet, Ketku 1v 3kk ja Varjo 3v 4kk.
Toisen saattaa tunnistaa groenendaeliksi. Toista ehkä ei niinkään. 

Pian sai myös Viipottaja luvan juosta vanhempien perään. Eihän siitä leikkikaveriksi ollut eikä se toisten vauhdissa pysynyt, mutta hengaili omiaan metsän hajuja tutkien, viipotti ihmisten jaloissa ja tuli kauemmaksi eksyttyään hirmuista vauhtia luokse häntä vispaten. 

Virka on ISO. Ja pystykorvainen.

Yritettiin ottaa järkeävää seisotuskuvaa yhdeksänviikkoisesta.
Ei onnistunut. Tässäkin sillä on selkä köyryssä ja korvat
harottavat minne sattuu, mutta ainakin se seisoi sekunnin
paikallaan. Siitä on tullut koipieläin. 

Pentu on puolessatoista viikossa kasvanut aivan järkyttävästi. Vai mitä sanotte tästä:

Väitän, että Varjo tuskin oli edes tuon kokoinen tullessaan minulle kymmenviikkoisena. Ja sen toinen korva lurpatti vielä silloin. Millainenkohan mutanttininja tuosta tulee...

Ilta hämärtyi ja suunnattiin takaisin kohti sivistystä.

Sitä ennen tosin nautittiin vielä hetki iltataivaasta. Minun tuskin tarvitsee kertoa, kumpi koira on kumpi. Pentu oli sammunut männyntaimen viereen.

Nelituntisen ulkoilun jälkeen kotona oli varsin raukeaa porukkaa. Ei inahdustakaan, kun kannoin pennun portin taakse ja lähdin kauppaan.

Kun on tarpeeksi tahtoa, ei pieni koko ole este...

... ainakaan Isojen Koirien kupista juomiselle!

Jos kurottaa vielä vähän...

Slurps! Paljon parempaa vettä kuin siinä joka on lattiatasolla!

It's just a sunny day

Vaaputin.

Keskiviikkoaamuna heräsin (parin tunnin unenjatkojen jälkeen) siihen, että ulkona oli mitä kaunein auringonpaiste. Minulle rakkaimpia asioita on aito luonnonvalo ja se on myös lähes välttämättömyys kuvattaessa mustia koiria, joten uhmasin kohtaloa (eli Varjon mahdollisuutta pöhistä kaikelle näkemälleen ja opettaa Virkalle tapoja joita en halua sen todellakaan oppivan) ja otin molemmat koirat Jättärille mukaan.

Viipotin.

Toistaiseksi niillä on jonkin verran kokoeroa. 

Yhteiskävely remmissä sujui kohtuullisen kivuttomasti, vaikka belgilöisillä on hiukkapikkuisen eroa niin korkeudessa kuin jalkojen pituudessakin. Itse en tosin tiennyt, mihin oikein keskittyä, kun Varjo yritti olla minun kanssani pennusta välittämättä ja pentu oli väliin Varjon ulkosyrjällä kärkkyen nameja toisen selkää vasten pomppien ja ja väliin se tunki minun ja Varjon väliin niin että hyvä ettei Varjo liiskannut sitä. Ei Varjo tajua, että tuollainen on koira, että sitä pitäisi ehkä väistää tai varoa. Minun onnekseni säästyimme muutamaa yksittäistä "normaalia" ihmistä (ei kauppakasseja, lastenrattaita tai muita kummallisuuksia) lukuun ottamatta vastaantulijoilta.

Jättärillä päästin ensin Varjon irti, jonka jälkeen odottelin, että Virka malttoi kävellä hetken nätisti. Kontaktista heltisi hihnan lukko ja lupa juosta isonsiskon perään tutkimaan ihmeellisiä nurmikenttiä. Kiivettiin vielä aamukasteinen mäki ylös Jättärin korkeimmalle huipulle, jossa on myös tämä Rakkauden temppelin nimeä kantava kivinen rakennelma. Varjonhan voi käskeä tekemään mitä vain, mutta meni ihan jokunen hetki, ennen kuin sain Virka-vipeltäjän uskomaan, että siinä paikallaan olisi pysyttävä yhden kuvan verran...

Satumetsä, ja siellä yksi kaksisarvinen. 

Lehdet. Nyt on ilmeisesti oikeasti syksy. Punaista keltaista oranssia ruskeaa, vaikka suurin osa vielä vihreää onkin. Varjo kysyi minulta jälleen, onko se pentu _pakko_ tunkea ihan kiinni, mutta minä sanoin, että on. Tää on teidän virallinen yhteiskuva, näyttäkää nyt fiineiltä. Ja Varjohan sen osaa. Virkakin pysyi viiden minuutin taistelun jälkeen paikoillaan, vaikka peruutin kyykyssä pari metriä!

Koska aikaa oli rajallisesti ja kouluunkin piti ehtiä, jouduttiin jo reilun tunnin jälkeen palautumaan takaisin kotiin. Pieneksi pätkäksi hihnaan, jälleen onnekas säästyminen ihmeellisemmiltä vastaantulijoilta ja luvalla rappuun. Meillä on ensimmäisestä hetkestä lähtien ollut käytäntö, että hississä istutaan paikallaan ja ulko- ja kotiovesta ei kuljeta ilman kontaktia ja lupaa. Alku oli Hankala, mutta vähitellen Viiriäinen alkaa oppia rauhoittumisen ja paikoillaanpysymisen alkeita.

"Voitko nyt sanoa tolle, että lopettaa
ton pelleilyn ja kattoo silmiin, niin
päästään joskus sisäänkin?"