tiistai 31. joulukuuta 2013

Kaikenlaista voi haluta, mutta aina ei saa mitä tilaa

Vuoden viimeisin postaus käsittelee tietenkin kulunutta vuotta ja sen aikana tehtyjä ja tapahtuneita asioita. Ensin meinasin kirjoittaa, että tänä vuonna ei olla tehty mitään, mitä suunnittelin. Mutta se ei itse asiassa pidäkään paikkaansa.


1. Arkielämä.

Hermoni ovat kehittyneet. Arkielämä on kivempaa, tai ainakin rennompaa. En stressaa kaikesta tai syytä Varjon pöhkimisistä itseäni. Jos kaikki ei mene niin kuin olisin toivonut, en jää murehtimaan olleita asioita vaan mietin mitä tapahtui ja otan siitä eväitä seuraavaa vastaavanlaista tilannetta varten.


2. Harrastukset.

a) Toko.
Ruutu on saatu aluilleen ja nouto sujuu millä kapulalla vain. Kaukoissa toivottu tekniikka on selvillä minulle itselleni ja useimmiten Varjollekin. Tunnarissa tehtiin erilaisia harjoituksia ja saatiin apuja koiran itsevarmuuden kasvattamiseen.

b) Agility.
Kontaktiesteet otettiin mukaan kuvioihin ja ne ja pujottelukepit yhdistettiin osaksi rataa. Juostiin lujaa, huudettiin paljon ja pidettiin hauskaa, tosin viimeksi heinäkuussa.

c) Jälki.
Jälkeä ajettiin vain muutama kerta, mutta keppejä oli välillä matkan varrella kuusikin (joista viimeisintä jäljestyskertaa lukuun ottamatta kaikki nousivat).

f) Vetolajit.
Näitä harrastimme paljon kaikella mahdollisella, sparkilla, suksilla, pyörällä, kickbikella ja jaloilla juosten. Tämä oli se ainoa laji, jossa tänä vuonna kisattiinkin, tosin epävirallisissa, mutta silti. Kickbike oli syksyn ostos ja olen ollut siihen varsin tyytyväinen.

g) Hupitemput.
Takatassut nimettiin, peruutus onnistuu nykyään käsimerkin lisäksi myös "back up" -kehotuksesta. Vaanittiin ja ammuttiin vaaniva koira ja raahattiin raatoa takajaloista pitkin olkkarin lattiaa.


3. Kokeet.

Varjo oli kaunis ja kävi yhdessä match showssa, jossa tuomari antoi sinisen vain siksi että koira oli muka karvaton. Pah, sanon minä.



Suunniteltujen asioiden lisäksi tapahtui myös jotain suunnittelematonta.

- Toimin ohjuksena kahdella Kennelliiton leirillä, Varjo tietysti mukanani.
- Kävi ilmi, että Varjon selkänikamat luutuvat yhteen ja koira on syystäkin heinäseiväs.
- Olin lähemmäs kaksi viikkoa erossa Varjosta, vaikken uskonut sen olevan mahdollista.
- "Mulle ei koskaan tule toista koiraa" heitettiin romukoppaan ja Virka muutti taloon.
- Tutustuin ihmiseen, jonka koira tulee toimeen mun elikoideni kanssa ja joka on osoittanut ihan mielellään lähtevänsä kuljeskelemaan ja loikkimaan metsikköön moneksi tunniksi kerrallaan.


Lyhyt kuvakatsaus vuoteen 2013:

TAMMIKUU


HELMIKUU

     


MAALISKUU

     


HUHTIKUU

© Johanna Kuru

TOUKOKUU

              



KESÄKUU

   




HEINÄKUU

    




ELOKUU

© Alma Ragnarsdóttir
 
SYYSKUU

   


LOKAKUU

       



MARRASKUU

    



JOULUKUU

© Jaana Laasonen


Kulunut vuosi ei ole ehkä ollut kaikkein positiivismielisin ja tuloksekkain, mutta retki parempaan itsetuntemukseen se on sen sijaan ollut. Mukaan on mahtunut monenlaista tapahtumaa ja keskustelua monenlaisten koirien ja etenkin ihmisten kanssa. Nyt minä, Varjolainen ja Virkajainen kuitenkin suuntaamme odottavin mielin kohti vuotta 2014. Suunnitelmia tai ehkä ennemminkin haaveita tulevalle vuodelle on, mutta niiden toteutuminen onkin sitten aivan toinen juttu.

Shine on your crazy diamonds

© Jaana Laasonen

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Hyvän elämän rajat

Seuraavassa tekstissä ei ehkä ole kovin paljon järkeä, mutta eipä ole tämän hetken päänsisällössänikään.

Olen viimeisimmän vajaan kolmen viikon aikana miettinyt Varjon elämää ja selän tilaa paljon. Ajatusvyöry lähti liikkeelle siitä, kun Varjo teloi itsensä. Matkalla eläinlääkäriin kävi mielessä, olenko kuvitellut kaiken, kun koira ravasi ihan sujuvasti. No, en toki ollut, ja se oli viikon verran oikeasti kipeä, mutta sen jälkeen sanoi, että nyt riittää lepääminen, mä haluan mennä ja tehdä. Vähitellen se pääsikin menemään, ja nyt sen kanssa on palattu aika lailla normaaliin arkeen.

Niin monesti mietin, miten tuo muka on sairas, missä se kipu on, sehän riehuu ja rallaa ja tekee ja nauttii. Me ollaan parhaita ja voidaan tehdä ihan mitä vaan. Ja sitten tapahtuu jotakin. Ulahdus. Se kestää tuskin sekuntia, mutta romuttaa kaiken. Ei, ei tämä ole kuvitelmaa. Se on täyttä totta. Kipu on tässä ja nyt ja todennäköisesti oma vikani. Hajoan, käännän pään pois, en pysty jatkamaan, ja Varjo kysyy, mikä nyt on, hei se meni jo, meillä on leikit kesken, ota nyt tän narun toisesta päästä kiinni. Itkun läpi kehun koiran, leikin sen kanssa vielä hetken, oikein varovasti, joojoo kaikki hyvin, hieno taitava olet.

Mitä me voidaan tehdä ilman että sattuu? Milloin sattuu? Mikä on liikaa? Missä menee raja? Mikä on koiranarvoista elämää? Mikä on Varjolle riittävästi? Mikä on minulle riittävästi?

Olen puhunut tästä parin ihmisen kanssa. Toinen tuntee meidät erittäin hyvin ja toisella on itsellään selkäsairas koira. Molemmat ovat esittäneet asiasta viisaita ja varsin asiallisia pohdintoja, mutta tuntuu, että muiden mielipiteistä tulee vain hullummaksi, kun omakaan pää ei tiedä, mitä mieltä olisi.

Jonkinlaisen henkisen rajan olen vetänyt siihen pisteeseen, että Varjon on saatava juosta. Sen on saatava painaltaa metsässä menemään ihan täysiä, aivot narikassa korvat lintassa penturallia ympäri ympäri niin kauan kuin se itse jaksaa. Sen on saatava liikkua ja haluttava liikkua, sen pitää sanoa että Sanni miksi me mennään näin hitaasti, mun mieli menee kovempaa kuin sun jalat. Sinä päivänä kun Varjosta tulee perässävedettävä tai juokseminen sattuu, ollaan liian pitkällä.

Varjon on myös saatava tehdä. Sen pää vaatii tekemistä, ilman töitä ja aivojumppaa arki menee liian hankalaksi kestää. Lisäksi se on opetettu tekemään, se on opetettu rakastamaan palvelemista. Sen mielestä asioiden toteuttaminen yhdessä on parasta (tai ehkä toisiksi parasta rallaamisen jälkeen).

Tämä on kuitenkin samalla sen sudenkuoppa. Se nimittäin ihan varmasti tekee, vaikka vähän sattuisi. Niinpä kysymys kuuluu, kuinka paljon saa sattua? Joku sanoo, ettei yhtään. Mutta mistä minä tiedän, sattuuko sitä? Kertooko vain ulvahdus sattumisesta? Vai sattuuko sitä koko ajan vähän, mutta se ei välitä, on hiljaa ja jatkaa vain?

Tekemistä on erilaista, ja tässä kohtaa tullaan omiin rajoihini, siihen, mikä riittää minulle. Selviän hyvin ilman kisaamista, mutta en halua tehdä asioita ollenkaan, jollen voi tehdä niitä kunnolla. Ja on liikaa asioita, joita haluan tehdä. Olisi niin paljon helpompaa tyytyä tassunnostoihin ja nenätyöskentelyyn, jos tuo koira ei osaisi mitään. Mutta kun se osaa mm. noutaa hyppiä pujotella juosta ruutuun loikkia selkään tehdä julmetun hienot kaukot ja pysähtyä täydestä vauhdista niin tasamaalla kuin A:n alastulolla, huutaa pääni että tämä on hemmetin epäreilua minä haluan tehdä tuo koira rakastaa tehdä miksi me ei voida!!!

Toisinaan ajattelen, että ihan totta, mitä väliä. Mitä merkitystä satunnaisilla ulvahduksilla on niin kauan kuin koira haluaa tehdä ja näyttää nauttivan elämästään? Enhän itsekään välitä, jos joskus reidet huutavat hoosiannaa tai jalkapöytä neuvoisi jättämään juoksulenkin väliin. Onko parempi elää ihan täysillä vaikka välillä sattuu ja hajota sitten kokonaan? Vai pitäisikö vähän säästää, olla ehkä kivuton ja saada siten ehkä hiukan enemmän aikaa?

Meidän kummankaan temperamenttiin ei vain kuulu säästöliekillä eläminen. Me voidaan sitä tehdä, jonkin aikaa, mutta pidemmän päälle se ei onnistu, on päästävä tekemään, riehumaan, purkamaan se kaikki palo, mikä sisällä kytee. Varjo ehkä voisi purkaa sen juoksemiseen ja fyysisesti kevyempään tekemiseen. Minä voisin purkaa tekemisenpaloni Virkaan. Mutta ei, ei se riitä, haluan tehdä myös Varjon kanssa. Sen, joka osaa ja tietää ja haluaa. Se on 3,5-vuotias, ei kymmenen!

En tiedä. En tosiaankaan tiedä. Eikä oikeata tai väärää kai ole olemassakaan. Mutta ainakin voisin nyt oppia sen, että sitä koiraa ei palkata rinnan korkeudelle asetettuun leluun kiinnihyppäämisellä liukkaalla lattialla. Joku idiootti teki sen tänään kahdesti kun ei ekan kerran jälkeen uskonut.

Varjo kuitenkin koittaa sanoa, että sillä on edelleen kivaa. Onneksi se ei murehdi sitä, koska seuraavan kerran sattuu. Se vain elää. (kuvat tämän viikon maanantailta)