torstai 25. joulukuuta 2014

En tiedä mitä maksaa tasaisempi kyyti mutta omapa on syyni sanon ihan sama ihan sama!!

Aatonaattona.


Varjo oli niin hieno johtajakoira. Se kriiseilee valjastamistilannetta, mutta auta armias, kun kaikki on valmista. Mennään mennään jo. Ja kun minä huudan "ootsä valmis?" ja sen jälkeen annan luvan "ala vetää!", ampaisee se laukkaan. Ihan täysiä. Nuoremmat seuraavat perässä hoitaen pyöräkoirien raskaammat tehtävät, kun Varjo osaa suunnat ja pysähdyskäskyt. Ja kun minä huudan "pysähtyy!" ja valjakon vauhti hiljenee ja loppuu, kääntyy Varjo minua kohti, hyppää vasten, heiluttaa häntää. Ja meitä molempia naurattaa.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Kun pää ei kestä

Nimittäin oma pää. Kuppi menee nurin ihan pienimmästäkin asiasta. Tänään oli sellainen päivä.

Olen tarkoituksella vienyt koirat kaikki lenkit erikseen. En kestä niitä yhtä aikaa. En jaksa sitä, että Varjoa ahdistaa ja että Virka sekoilee ja pöhkii ulosmennessä. Kaikki on ok niin kauan kuin vain kävellään ja on muuttumatonta ja ihan hyvin. Mutta yksi pieni asia ja multa palaa käämi.

Yritän muistuttaa itseäni siitä miksi mulla on koiria. Miksi mulla on juuri nämä koirat. Että Varjo osaa hienointa tottista, seuraamista jonka intensiteetti on sellainen ettei se ikinä tahdokaan muuta tehdä. Että Virka on hirmuisen fiksu ja innokas, ei stressaile turhia ja tulee täysiä luo ja sen saa innostumaan pelkillä kehuilla valtavasti. Hetken näillä jaksaa, pystyy iloitsemaan ja muistaa miksi. Mutta sitten tapahtuu jotain ja kaikki hajoaa. Oma pää menee pirstaleiksi ja haluaisi kaksi viikkoa lomaa elämästään ja koirat vaan hoitoon johonkin paitsi ai niin Varjoa ei voi antaa hoitoon mihinkään kun mä olen kaikki mitä sillä on. Mutta kun mä en jaksa sitä just nyt.

Totta kai se riemukiljahtelee tottistreeneissä kun ei sen kanssa ole tehty kahteen viikkoon mitään kun en mä ole pystynyt ja tiedän että mulla menee hermo jos kaikki ei menekään putkeen joten silloin ei kannata treenata. Mutta se koira vaatii sitä että treenataan tai se keittää yli ja sitten arjessa jännäilee kaikkea ja unohdan miksi pidän siitä kaikesta huolimatta niin järjettömästi.

Virkassa ei oikeasti ole mitään vikaa paitsi ulosmenot ja sitten kun siihen hissin ovelle sattuu vanha papparainen just illalla kun ei yhtään jaksaisi ja Virka ei pysy hissin nurkassa ja puffaa ja ihmettelee ja lopulta haukahtaa niin silloin taas hajoan ja istun rapussa puoli tuntia pennun kanssa miettien mitä hemmettiä teen koska ei näitä hissijuttuja vaan pysty treenaamaan tai mistä mä arsenaalin vieraita ihmisiä hissinoville kykkimään kutsun, en mistään. Ja siltikin vaikka niitä olisi treenattukin ne tilanteet tulee yllättäen ja selitä siinä sitten naapurille että voitko venata vähän kun mun pitäisi saada tää koira olemaan ja toimimaan jotenkin fiksusti ja kun se itse asiassa ihmettelee suakin ja se hissin ovella venaava tyyppi vaan haluaisi äkkiä ylös.

Luen tuhannetta kertaa Salme Mujusen koiran itsetunnosta kertovaa artikkelia ja yritän muistaa miksi mun on pakko olla varahermot ja pysyä kasassa vaikka koira ei pysyisi. Mutta entä jos mä en jaksa? Mäkin tarvitsen varahermot. Tai edes jotain koiratonta tekemistä. Jotain muutakin kuin työt.

Ja joo, kyllä tää taas tästä. Ehkä jo huomenna on parempi päivä. Toivottavasti.

torstai 30. lokakuuta 2014

Raskas työ vaatii raskaat huvit

Oltuaan 17 tuntia putkeen töissä voi paitsi unohtaa oman ovikoodinsa, myös saada hirveän viisaita ideoita.

"Lähdetäänkö ajelemaan työkoneella?"


Kuskilla on ongelma. Se ei tiedä mitä nappuloita pitäisi painaa. Saati ymmärrä, että edessä on ratti, jolla pitäisi ohjata. Paikat ovat selvästi väärin päin. Matkustaja odottaa kärsimättömänä.

Kirosanat takaisin?

Nomin pari viikkoa sitten saama arvio kaularangan kipujen syystä ja tämänhetkisestä tilasta oli melkoisen karua kuultavaa. Koska kyse on niinkin isoista asioista ja tärkeistä päätöksistä koiran loppuelämän suhteen, haluttiin kuvista toinenkin arvio. Niinpä luonnetestiä edeltävänä perjantaina Noora pakkasi jälleen Nomin takakonttiinsa ajellakseen pääkaupunkiseudulle, tällä kertaa Talvion Timon luokse.

Työt haittaavat harrastuksia ja muita tärkeitä tapahtumia, joten en tällä kertaa itse päässyt mukaan kuulemaan, mitä toinen arvioitsija Nomista sanoisi. Iltapäivällä sain kuitenkin puhelimitse kuulla jotakin varsin mielenkiintoista.

Ensinnäkin Talvio oli todennut, että Aistin magneettikuvat olivat varsin huonosti otetut ja epätarkat. Sen jälkeen, tutkittuaan myös aiemmin otetut röntgenkuvat, hän oli halunnut koiran kaulasta taivutuskuvat. Jälleen siis Nomi unten maille... Ja lopputuloksena toteamus, ettei siellä mitään välilevyrappeumaa ole. Ei mitään etenevää ja lopullista, vaan liukuma niskanikamien C5 ja C6 välillä, vieläpä todennäköisesti traumaperäinen. Jatkohoitona kuuden viikon lepo ja sen jälkeen normaalia elämää kaikkine harrastuksineen.

Siis… MITÄ? Eikö koira olekaan lopullisesti rikki ja tuomittu rauhalliseen kotikoiran elämään koko loppuiäkseen?

Talvion mukaan ei. Ja toivomme todella, että hän useamman kymmenen vuoden kokemuksellaan on oikeassa. Nyt Nomin lepokaudesta on mennyt vasta kaksi viikkoa, joten mitään on vielä vaikea sanoa. Mutta antaahan tällainen diagnoosi paitsi erittäin vahvan epäilyksen Aistissa Nomin kuvanneen lääkärin ammattitaidosta, myös huomattavan paljon toivoa kivuttomasta tulevaisuudesta.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

-35 eli virallisesti hullu

On vähän takki tyhjänä niin itsellä kuin koiralla. Ollaan molemmat eilisestä ihan poikki, ja tämä analysoiva pää on käynyt ajomatkalla Kuopiosta Helsinkiin turhan monta tuntia ylikierroksilla. Sama eläinhän se on edelleen, mutta nyt koettu ja nähty pisti kyllä miettimään, kuinka sekaisin ja hukassa se on ilman todella selkeitä ohjeita.

Moni tuomari olisi varmasti keskeyttänyt testin heti alkuhaastatteluun. Jos joutuu kolme kertaa polvestaan purruksi, voisi luulla, ettei seuraavaksi ainakaan haluaisi koiran remmiä itselleen, jotta voisi yrittää rauhoittaa koiran ja katsoa, tuleeko se kierroksistaan alas ollenkaan. Mutta niin Leena Berg vaan halusi. Hatunnosto hänelle.

Varjo ahdistui tietenkin jo sirunluvusta, mutta kuonokontaktilla mentiin ja siru luettiin. Kentällä kohti kahta tuomaria ja Varjo rääkyy jo puolimatkasta. Nythän en enää saa tehdä mitään. Pysähtyessäni tuomarien lähelle koirani oli sitä mieltä että nyt viimeistään nuo eliminoidaan, ja täysin kyselemättä oli hyökkäämässä kohti raivoisalla haukulla ja hammaskalustolla. Siis koska kaksi vierasta tuomaria puhuivat minulle.

Jokunen minuutti juteltiin, tuomarit lopulta puruetäisyyden ulottumattomissa, ja eihän se Varjo tule sieltä kierroksista alas itsekseen, kyllä minä sen tiedän. Lopulta toinen kysyi mitä jos käsken sitä ja antoi luvan, että saan puuttua koiran tekemiseen. Totesi puolittain huumorilla, että tarkistetaan koulutuksen taso. Tarvitsi sanoa tiukasti muutama sana ja koira oli vieressäni hiljaa. Epäluuloisuuden aste oli valtaisa, mutta käsikontaktissa sen pystyi viemään jopa tuomarin viereen. Ja tästä tuomari otti koiran, jota ahdisti rutosti, joka ei yhtään tiennyt mitä tehdä, ja alkoi kävelyttää sitä edes takaisin kentällä.

Ei Varjo siinä täysin rauhoittunut, seisoi lopulta paineessa tuomariin nojaten ja edelleen jotain mölisten. Jostain syystä minä siis aloitin keppileikin… Mutta tämä ei onneksi pettänyt. Taistele taistele Varjoseni, pura siihen kaikki. Vaihdettiin patukkaan ja jo sai tuomarikin leikittää. Koska jos patukka, niin millään muulla ei ole väliä. Ei Varjo niin rauhassa pystynyt puremaan kuin mitä normitilanteessa, mutta huomioiden alkuhässäkän oli se leikissä aika lujaa mukana.

Kelkka oli kamala ja painetta niin paljon että mietin lopussa Varjon edelleen huutaessa ja käydessä näykkimässä kelkkaa, tikkaako se seuraavaksi minua, jos siihen kosken. Suupielet vaahdossa huutamisesta, ei voi ymmärtää, ei käsittää, ahdistaa, ja jotain on tehtävä. Lähdettiin pois kelkalta ennen kuin Varjo oli palautunut, mutta ei se ihan tiennyt itsekään mille huusi, ehkä mielellään kaikelle mikä liikkui tai oli äsken liikkunut.

Ihmishyökkäyksessä Varjo vain karjui takana, ei se halunnut tai kyennyt puolustamaan, sitä vaan ahdisti. Jorma Kerkälle se ei pienen napautuksen jälkeen sanonut yhtään mitään, ei yrittänyt käydä päälle, lähti mukaan koska pakko. Makasi maassa ja tuli kutsusta luo lujaa. Tässä vaiheessa ajattelin lähinnä että kiva kun se tuli luo.

Haalariin Varjo ei kauheasti reagoinut, taisi mölähtää kerran ja uusintakierroksella käveli sen yli. Tynnyrin voimakas reaktio sen sijaan oli yllätys, se sai ihan kunnon haukut, luultavasti paineen ansiosta. Palautuminen kuitenkin ihan saman tien kun tynnyri oli äänetön. Hihnan kolahtaminen tynnyriin sai aikaan haukahduksen, apua, hyökkääkö nyt tämäkin. Mutta ei siinä muuten mitään.

Pimeässä huoneessa Varjo liikkui koko ajan, hiljaa, kävi melkein mun luona, mutta lähti sitten vielä kuitenkin tarkistamaan. Ei se siellä paineistunut, saati reagoinut oviaukon lähellä seisoneeseen tuomariin, jonka ohi joutui tulemaan minut löytääkseen. Aika nopeasti kuono oli polvella, no kas, sinähän se siinä.

Sitten seinä. Kytkin koiran vaijeriin ja toivoin parasta. Meni ilman käskyä maahan seinän viereen heti kun lähdin poispäin. Ja minä kuuntelin vajan takana. Tuomari hiipi, huitoi, liikkui oudosti, tuijotti koiraa, tuli suoraan kohti ja hakkasi lopulta kepillä seinää aivan Varjon takana. Ja hyökkäyksen alussa kuului yksi puf. Eikä muuta. Heitettyään kepin pois Leena saattoi mennä silittämään koirani. Minä tulin pois vajan takaa, kytkin oman hihnan vaijerin tilalle ja sanoin okei. Ja Varjo nousi että ai kiva kun tulit kaupasta. JES! Jotain minä edes koirastani tiedän!

Laukauksiin psyykkasin itseni. Varjo ei sanonut mitään, kulki ja seisoi vain. Viimeisen laukauksen jälkeen sanat "se oli siinä" ja minä tipuin polvilleni. Urpoidioottielukka, tule tänne. Varjo tunki syliin nuolemaan naamaa.

Video ja loppuarvostelu tulevat joskus, kunhan saan ne itselleni kolmelta eri tallenteelta. Mutta olipahan aikamoinen testi.

torstai 9. lokakuuta 2014

Kymmenen kirosanaa

Tai vaikka oodi maanantaikappalesisaruksille. Sanojen asettelu on jälleen vaikeaa.

Jokainen tätä blogia yhtään tarkemmin lukenut tietää, että Varjon selkä on nätisti sanottuna luustoltaan huono ja siksi enemmän ja vähemmän rikki rajoittaen jossain määrin meidän elämää. Olen oppinut hyväksymään sen tosiasian ja riehumaan välillä vähän maltillisemmin Varjon voinnin mukaan, olen oppinut, että ei-terveenkin koiran kanssa on ihan mahdollista elää ja nauttia siitä, mutta onhan se nyt selvä, ettei selkäsairasta koiraa toivoisi kenellekään.

Tässä kirjoituksessa on nyt kyse muusta kuin omasta koirastani, ja siksikin tätä elämän epäreiluutta on taas eri tavalla vaikeaa käsittää. Kysyn jälleen, miksi?

Nomi, yksi Varjon veljistä, on oireillut jo jonkin aikaa. Epämääräisesti, välillä vingahtaen, kipuillen, hakien turvaa, yleensä liikkeessä, mutta joskus myös levon jälkeen. Etenkin äkillinen käännös vasemmalle on aiheuttanut useamman vinkaisun eri tilanteissa. Koska kysessä on Varjon sisarus, oli selän luuston uudelleenkuvaus itsestäänselvyys, mutta priimaa olivat nikamat, ei sillan siltaa missään. Tilaa hoidettiin lihaperäisenä jumina kipulääkkeellä, hieronnalla ja levolla, näytti asettuvan, mutta sitten taas vinkaisu yllättävässä käännöksessä ohijuostessa sekä vastenhypätessä. Jotain siis siellä kuitenkin ehkä sittenkin.

Noora ajeli tänään aamulla Tampereelta Vantaalle Aistiin magneettikuviin. Pyysin päästä mukaan, koska halusin nähdä Nomin ja toki myös kiinnosti tietää, jos jotain löytyisikin. Ympäriinsä säheltävässä pyörivässä pöhkivässä koirassa ei näkynyt merkkiäkään kivusta, lääkäri ei myöskään löytänyt käsikopelolla mitään, mutta eivätpä olleet löytäneet aiemmatkaan eläinlääkärit. Nomi siis nukkumaan ja kuvantamislaitteen alle, ja minä ja Noora muutamaksi hermostuneeksi tunniksi Myyrmanniin odottamaan kuvauksen valmistumista.

Diagnoosi oli sen verran karu, että oli ihan hyvä että meitä oli kaksi ihmistä sitä kuuntelemassa. Niskan alaosassa epämuodostunut nikaman päätelevy, ja sen vieressä se todennäköisin oireiden aiheuttaja: etenevä välilevyn rappeuma. Lääkäri yritti välttää käyttämästä Wobblerin syndrooma -nimitystä, koska se kuulemma aiheuttaa ihmisissä niin kovaa pelkoa, mutta mainitsi sen kuitenkin puheessaan. Ja diagnostisen puolen jälkeen totesi:

"Kyllä tää varmasti vielä sellaiset kuusi seitsemänkin vuotta ihan hyvin pärjää kotikoirana ---"

Kotikoirana. KOTIkoirana. Ei agilityä. Ei jäljestämistä, ei rajuja hyppyjä, leikkejä, riehumista, ylipäätään mitään, mikä saattaisi kaularankaa ja sen välilevyjä rasittaa ja tilaa ennenaikaisesti pahentaa. Kotikoira on nelivuotiaan aktiiviharrastusbelgin omistajalle kovemman luokan kirosana. Eihän siinäkään pestissä periaatteessa mitään vikaa ole. Mutta sen ei todellakaan ollut tarkoitus olla tämän koiran virka.

Selitystä lähdettiin hakemaan, mutta ihan näin rajua tuomiota ei kukaan ollut odottanut. Kipulääkettä ei määrätty, koska ei se kuitenkaan ole koko ajan kipeä. Aika monen ihmisen sydän sen sijaan on.

Varjo ja Nomi kesällä 2013, silloin kun
kumpikin oli vielä paperilla terve. 
Jälkikirjoitus: 
Kaularangasta on nyt toinenkin arvio. Ja aika erilainen sellainen. Ketä tässä pitäisi oikein uskoa?

torstai 2. lokakuuta 2014

Schon ein Jahr zusammen

Kuvat 2.10.2013 ja 2.10.2014. Ensinmainittuna päivänä uskalsin ensimmäisen kerran tehdä yhteislenkin Varpasen ja Viipottimen kanssa. Vuodessa mikään ei ole muuttunut, paitsi ehkä sää ja toisen koiran koko. Ja koirien asenne toisiaan kohtaan.

                  












Tälle viimeiselle nauran ehkä eniten. "Jessus tota pentua." Niinpä, Varjo. 



tiistai 30. syyskuuta 2014

Sinä tartut käteeni, kuiskaat korvaani: ihminen on unen Varjo

Pitkään aikaan en ole saanut tänne blogiin mitään tekstiä aikaiseksi. Liekö syy siinä, että on tapahtunut niin paljon vai siinä etten yksinkertaisesti ole jaksanut kirjoittaa, samapa tuo. Nyt kuitenkin ajattelin (vapaapäivän vihdoin koitettua) valaista hiukan viimeisimpien parin kuukauden tapahtumia.

Aloitetaan Varjosta, johon otsikkokin loogisesti viittaa. Reilut kolme viikkoa sitten eli lauantaina 6.9. lunastimme itsellemme TK2-tittelin Porvoossa belgien rotumestaruustokoissa.


Piece of cake, voisi joku sanoa. Meille ei. Tuollainen tilanne on kaikkea muuta kuin kakunpala, ja kun alla oli vielä tuoreessa muistissa parin kuukauden takainen SM-kisareissu ja siellä koetut ahdistuksen hetket, ei edes osallistuminen ollut itsestäänselvyys. Epäröin ilmoittautumista ja päädyin siihen vasta annettuani itselleni luvan olla menemättä kehään, jos paikan päällä siltä tuntuu. Siksi en myöskään halunnut olla edustamassa oman seuran joukkueessa, jotten mahdollisella osallistumatta jättämiselläni aiheuttaisi kellekään muulle pettymystä tai loisi itselleni pakkoa mennä kehään suorittamaan liikkeet väkisin.

Koska Varjo paiseilee ylipäätään paikoista, joissa on paljon koiria, oli pienen mietinnän jälkeen melko itsestäänselvä ratkaisu ottaa Virka kisapaikalle mukaan. Vaikka pentupentu on ihan sekopää ja vielä kovin nuori, on se jo nyt Varjolle jonkinlainen henkinen turva nro 2, ja lisäksi pakottaa minut keskittymään Varjon lisäksi itseensä, jolloin en voi miettiä Varjon mielialoja niin paljon. Ratkaisu osoittautui varsin hyväksi, ja loppupäivästä tunnelma näytti jo tältä.

© Silja Stålhane

Mutta itse kisaan. Sain numerolapun, jossa luki 13, ja ensimmäisen näkemäni auton rekisterinumero alkoi HYL. Kiitos enteistä… Oltuamme kisapaikalla jokusen tunnin ja juteltuani muutaman tutun kanssa olin kuitenkin rauhoittunut siihen malliin, että kisaaminen tuntui mahdolliselta. 

Salme Mujunen osoittautui varsin mukavaksi tuomariksi. Koirien kehääntulotarkastus, siis se osio, jota Varjon kanssa pahiten pelkäsin, tehtiin lähes kuten luoksepäästävyysliike. Kiitos, tämä sopi meille! Kun ensimmäinen kosketus tulee niin, että Varjo on käskyn alla sivulla, se kestää. Salme silitti koiraani poskesta ja minä huokaisin helpotuksesta. Seuraava ylösnosto ja nopea peräpään tarkastus olikin sitten vain pienen ihmetyksen, muttei puhinan aihe. 

Paikkamakuussa olimme rivin keskellä, toiseksi reunimmaisena. Minä tiesin reunimmaisena olevan vierustoverin entuudestaan, joten häntä en jännittänyt. Koira käskyllä alas, jättö ja tuskalliset kolme minuuttia tuomariteltan takana. Hiljaista oli, ja takaisin tullessani Varjo makasi sfinksinä, tarkkaavaisena ja liikahtamatta. Nousi ylös, odotti istuen vierellä, minä silitin poskesta. Kymppi. Hieno olet. 

Mutta sitten. Kehästä poistuminen. Muut ympärillä alkoivat liikehtiä, ja silloin Varjon hermo petti. Luojan kiitos se oli remmissä, jolloin minun ei tarvinnut mennä paniikkiin mukaan. Mieli tosin teki, kun koira sinkosi haukkuen kohti vierustoveria, ja vielä sen takaisin hallintaan saatuani kiljahteli siihen malliin, että ajattelin kokonaisvaikutuksen vähintään tippuvan nollaan. Varjo, mikä tuli? "Kaikki ok, mennään" x 10 ja jumalaton omien hermojen hallinta auttoivat meidät ulos kehästä. 

Joku tässä nyt kuitenkin mättää. Eikö se kestä sitä, että jätän sen vieraiden koirien seuraan yksin niin pitkäksi aikaa, ja purkaa sen sitten, kun tehtävä loppuu? Yhtä kaikki, aloin vahvasti epäillä, mitä yksilöliikkeistä tulee. Varjo osaa liikkeet, mutta entä jos se saa kehässä taas jonkun ihme kohtauksen vaikka tuomarille tai liikkurille?

Olimme suoritusvuorossa muistaakseni neljänsinä. En seurannut kovinkaan tarkasti aiempien koirakkojen suorituksia, odottelin vain sivussa, että Varjo ehtisi laskea kierrokset ja itse kasaisin mieleni sekä pystyisin keskittymään vain siihen, mitä koirani kanssa teen. Ajattelemaan, että tämähän on vain yksi treenituokio. 

Oma vuoro. Olin jo menossa kehään Varjo vierelläni hyvässä vireessä ja kivalla ilmeellä, kun kuulin huudon, että ei sieltä vaan täältä. Vilkaisin tuomaria, sitten sinne, mihin hän osoitti. "Täältä" tarkoitti täysin toisesta päästä kehää, pujottelua koko kehän laidalla parveilevan ihmis- ja koiramassan läpi. Oma hämmennykseni ei yhtään helpottanut tilannetta, ja kiljuva ympäristöä jännäilevä koira vierelläni astelin vielä kerran harhaan ennen oikean kehänauhavälin löytymistä. Mutta kun porukka katosi ympäriltä, Varjo hiljeni. Juu, ei ole omaa kapulaa. Otan teiltä. Kyllä, se isoin. Ja käsimerkki luoksetulon pysäytykseen. Ja koira on vajaa 60-senttinen, on ihan hyvänkorkuinen este. Puhuin tämän kaiken kahdelle ihmiselle ja Varjo oli ihan hiljaa. Oho. 

Hihna irti ja aloituspaikalle. Seuraaminen. Aloitin kaavion, ja ensimmäisten käännösten jälkeen tajusin, että hei, sehän on tässä. ME ollaan tässä. Varjo, me pystytään. Ilo alkoi nostaa päätään. 

Maahanmeno, seisominen, luoksetulo, nouto kaukot estehyppy. Ei tarvinnut miettiä, ymmärtääkö Varjo, mitä ollaan tekemässä. Pieniä hitauksia, ohjaaja pysäytti liian myöhään, aavistuksen vajaa asento, takajalan varpaan kolahdus esteeseen koska koira jäi siitä tuskin metrin päähän. Mutta se ilme. "Joo, tää oli tää, mitä tehdään seuraavaksi?" Se läsnäolo oli sellaista, että melkein itkin. Ja kun tuomari loppuarvostelussaan totesi, että te todella teette yhteistyötä, näkee että sä tykkäät tosta koirasta valtavasti ja tunne on varmasti molemminpuolinen, pystyin juuri ja juuri kättelemään tuomarin, kävelemään ulos kehästä ja sen jälkeen vain juoksemaan lujaa ja huutamaan ja kiljumaan ja itkemään patukka suussa raivoavan koirani hilluessa ympärillä. Me tehtiin se. Me pysyttiin kasassa. 

Sitten odoteltiinkin muutama tunti palkintojenjakoa. En ollut edes katsonut pisteitä, tiennyt sijoitusta, mutta tiesin, että se oli ykkönen. Että me saadaan se TK2. Tuomari ei mitä ilmeisimmin ollut kuullut Varjon raivoamista paikkamakuukehästä poistuttaessa, koska se ei näkynyt pisteissä, joita tuli lopulta 192 kunniapalkinnon ja luokkavoiton kera. 15 kg belgikylkistä kuivamuonapussia, ruusua ja ruusuketta. Palkintojenjakokehässä Varjo oli hiljaa. Itselleni se oli se paras palkinto. 


En tiedä, koska Qisani kanssa menemme seuraavan kerran tokossa kisaamaan. Emme ihan hetkeen, koska omassa mielentilassani ja koiran absoluuttisessa hallittavuudessa hirvityksistä huolimatta on paljon tekemistä. Mutta tämä kisa tuntui tuntui loppujen lopuksi hyvältä. Olen siitä onnellinen, ja samalla paneudun paikkamakuun turvallisuudentunteen lisäämiseen. Että hei, siellä muiden keskelläkin kaikki on hyvin.

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Sopu sijaa antaa

Bia-bedissä on hyvin tilaa kahdelle. Ainakin toisinaan.

Viime aikoina olen alkanut huomata Varjosta, että se taitaa oikeasti olla lopultakin aika onnellinen siitä, että Virka tuli taloon. Se nauttii edelleen yksityislenkeistä huomattavan paljon, koska silloin olen vain sen. Mutta se nauttii myös Virkan kanssa olemisesta. Sen kanssa painimisesta, juoksemisesta, siltä lelujen pöllimisestä. Se murisee vain, jos Virka yrittää viedä ruoat tai kepin tai huolimattomuuksissaan tallaa makaavan Varjon päälle. Mutta ne voivat ihan hyvin olla pienessä tilassa lähekkäin. Maata molemmat jaloissani ollessani koneella. Matkustaa kyydin ajan kakkoskuskin jalkatilassa sumpussa melkein päällekkäin. Juoda samasta kupista yhtä aikaa.

Kaksi belgiä ja omistajan jalat. Hyvin mahtuu. 
Mahtuu vaikka makaamaan. 
Metrossa kulkeminenkin on suht vaivatonta, kun koirat
eivät vie tilaa koko käytävän leveydeltä. 
Juomatauko. Vettä riittää sille joka ehtii ensin.
Eli molemmille. 

Kaksi koiraa liikuttaa toisiaan aivan eri tavoin kuin mihin ihminen pystyy. Lajitoverin kanssa on aivan eri asia painia, juosta, repiä lelua, hillua rantavedessä. Äristä ja mölistä toisen korvaan niin että vieras kysyy kauhuissaan, tappelevatko ne.



Kahdestaan ne vievät kaiken ajan, sotkevat kodin ja syövät palkan. Mutta ovat ne yhdessä aika huikea tiimi.


perjantai 11. heinäkuuta 2014

Tärkeintä on nauru

Treenikaverin koira kuoli pari päivää sitten. Suorilta jaloilta, mitään varoittamatta. Tiedettiin, että suvun puolesta tämä saattaisi olla mahdollista, mutta silti. Juuri nyt. Kun olin viettänyt edellisen viikonlopun katsellen saman koiran tekemistä, rauhoittumista ja riemua rantavedessä. Tiedon saatuani ensimmäinen reaktio oli, että olen lukenut väärin. Eihän nyt noin vaan VOI käydä.

Mutta kyllä voi. Ihan kenelle tahansa. Koska tahansa. Koska minä nyt mietin aina kaikkea, tunki väkisin mieleen ajatus, mitä jos Varjolle kävisi noin. Ei tarvitsisi enää miettiä, miten hoidetaan mahdollisimman järkevästi kadulla pysäyttävät tienkyselijät tai mikä on toimivin palkitsemistapa tokokehässä liikkeiden välissä. Tietokoneella ollessa jaloissa olisi liikaa tilaa. Kukaan ei veisi roskia tai ohjentelisi itsekseen kaikkea tippunutta. Ja tuhat muuta asiaa. Tuli hirveä olo.

Kävin illalla treenaamassa lähikentällä tokoa. Virka oli ollut päivän mukana, joten Varjo sai yksityislenkin. Se teki hyvin, kontaktissa, tarkasti, tosissaan, kesti pitkiä liikeputkia ilman palkkaa. Estehypystä jouduin jokusen kerran korjaamaan kun olisi halunnut istua itse ilman käskyä. Ei se paiseutunut, mutta joku siinä oli. Yritin sanoa, että hei, hyppää vasten, tehdään me vielä. Ilme oli väärä. Ei se katsonut minua. Se ajatteli heinikkoon heitettyä patukkaa. Se oli liian totinen.

Suru nousi jostain syvältä. Tässä oli meidän viime viikonlopun ongelma, se, ettei ns. oikein tekeväkään koira tuntunut oikeasti hyvältä. Mihin katosi nauru?

Se on häipynyt pikku hiljaa, kuin varkain. Virkan hillunta ja hölmö innokkuus naurattaa aina, Varjo on se joka osaa ja tekee. Sen kanssa on hiottu tekniikkaa, käännöksiä, kontaktia, virettä, ties mitä. Mutta pidetty hauskaa aivan liian vähän, ettei se vaan ala vuotaa ja koska "kyllähän se nyt osaa". Anteeksi mitä? Ennen ei ollut kuin Varjo. Oli pakko pitää hauskaa sen kanssa, koska muuta ei ollut. Siitä yhdessätekemisen riemusta saatiin voima ja palava into, halu tehdä toistemme kanssa, ei jonkin ulkopuolisen palkan vuoksi. Patukoita on treenirepussa jos mitä sorttia, mutta koska viimeksi olen palkannut Varjon vaikkapa kävyllä? Se kun on aivan mahtava palkka, jos minä vain vakuutan niin.

Lähdin juoksemaan. Varjo ei aluksi ymmärtänyt yhtään, mistä oli kyse, tehtävähän jäi kesken. Mutta sitten se lähti perään. Avatuilla käsillä hyppäsi vasten, ensin epäröiden, mutta vähitellen korvat nousivat. Se alkoi innostua. Se hyppäsi vasten kuin pieni pentu, liian korkealle, tietämättä mihin tähdätä, ja sillä oli ihan kamalan hauskaa. Se hyppäsi esteen jääden seisomaan. Ja minä huusin jes ja aloin juosta ja nauraa, ja Varjo tuli mukaan ja hyppäsi vasten, rapsutin sitä kyljistä, nauroin ja melkein itkin samaan aikaan. Tätä me ollaan kaivattu. Sitä, että pidetään kivaa yhdessä, että kerron koiralle sen olevan super ja mahtava ja maailman hienoin pieni Vanttura.

Kuka tietää, kuinka paljon meillä on aikaa? Siis nauttikaamme, naurakaamme.


PS. Varjo on aika onnellinen kun nukun nyt kesällä parvekkeella patjalla. Se tulee joka ilta patjan viereen, ihan kiinni, ja nukkuu siinä koko yön.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

"Neljä ensimmäistä vuotta sen kanssa saa hakata päätä seinään. Mutta jos sen jaksaa, sitten helpottaa."

Tapasin vuosia sitten takapihallamme miehen ja saksanpaimenen. Varjo oli tuskin neljää kuukautta. Koska ajattelin, että pentua pitää sosiaalistaa, jäin juttelemaan miehen kanssa, ja pääsivätpä koirat leikkimäänkin keskenään. Saksanpaimen oli Varjoa kuukauden tai kaksi vanhempi. En muista, mitä kaikkea miehen kanssa puhuimme, mutta muistan keskustelustamme nuo lauseet. Joku oli sanonut niin saksanpaimenkoirista, mies kertoi.

Varjo ei ole saksanpaimenkoira, mutta se täytti tämän kuun alussa neljä vuotta. Aikaa sitten kuullut sanat nousivat mieleeni, kun mietin, mitä jälleen yhdestä kuluneesta vuodesta kirjoittaisin.

            

Tuntuu, että Varjo on kasvanut vuodessa valtavasti. Se olisi hyvin voinut vanheta viisi vuotta, eikä vain yhtä. En tarkalleen tiedä, mistä tällainen olo tulee, syitä voi olla monia. Ehkä taloon tullut pentu pakotti sen ottamaan jossain määrin aikuisen koiran roolin. Ehkä tämän koiran henkinen aikuistuminen vain kesti lähemmäs neljä vuotta. Ehkä olen itse oppinut luottamaan siihen enemmän ja uskomaan sen mahdollisuuksiin selvitä tilanteista.

Koputan nyt oman pääni lisäksi kaikkia mahdollisia keksimiäni puisia esineitä uskaltautuessani kirjoittamaan tämän, mutta viime vuoden elokuun jälkeen ei ole sattunut tilannetta, että Varjo olisi täysin hallitsemattomasti päässyt lähtemään ja rääkymään jollekin vastaantulijalle. Lenkeillä edelleen toisinaan ahdistaa, ja on se muutaman kerran saanut kilaritkin, kun tilanne on mennyt siltä täysin yli. Näitä on kuitenkin vähän. Niin vähän, etten enää jatkuvasti mieti, mitä tapahtuu astuessamme ovesta ulos.

Virka on tehnyt omalta osaltaan sen, mitä salaisesti ja hartaasti toivoin. Käytin kaiken tietoni ja taitoni valitakseni Varjolle lajitoveriksi haivenen, jonka mielestä maailma on kiinnostava paikka ja joka seisoo omilla jaloillaan eikä mene Varjon pöhinöihin mukaan. Ainakin tähän astisen perusteella näyttää siltä, että onnistuin. Varjo on monta kertaa mieleltään levollisempi, kun Virka on mukana. Ja kun minulla on kaksi koiraa, en voi keskittyä vain Varjoon. Sekin tekee yllättäen hyvää.


Virkan tulon myötä olen tajunnut, että Varjo osaa järkyttävän paljon asioita. Sen kanssa on tehty aivan julmetusti töitä, mutta alan ymmärtää, etten ole tehnyt sitä työtä turhaan. Olen pohtinut syitä ja seurauksia pääni puhki, kokeillut kaikenlaista, erehtynyt, onnistunutkin joskus, mutta ennen kaikkea olen oppinut elämään Varjon kanssa, tietämään sen hännänasennot, katseet ja mielialat. En minä vieläkään sitä täydellisesti tunne, mutta nykyään ymmärrämme toisiamme jo suurimman osan ajasta.

Olen myös oppinut aivan uudella tavalla arvostamaan niitä asioita, joita Varjolle ei ole koskaan opetettu, sen rauhallisuutta, totista työmoraalia, häiriönsietokykyä ja huomaamatta mukanakulkemisen taitoa. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaikka olen monesti niin erehtynyt luulemaan. Tässä koirassa on paljon erinomaisia ominaisuuksia. Kuten esimerkiksi halu käyttää leukoja. Patukalla, hihnalla tai kepillä voi leikkiä _ihan_kenen_kanssa_tahansa_. Myös sen täysin tuntemattoman, muuten vähintään epäilyttävän vieraan ihmisen.

© Noora Horppu
Mutta sitten pohdinnoista itse nelivuotispäivään. Kyseisen perjantain Varjo vietti tällä kertaa matkustamalla bussilla Tuusulasta Helsinkiin, ravaamalla minun, Virkan ja kahden kassin kanssa ympäri keskustaa palauttamassa viimeisiä koulupapereitani ja etsimässä Kampista, Forumista ja CityCenteristä oransseja huiveja, joita ei sitten kuitenkaan löytynyt. Onneksi illalla löytyi mummin perintövarastoista oranssia kangasta, josta äiti-henkilö sitten surautti saumurilla tyylikkäät asusteet seuraavan päivän RotuRace-kisaa varten.


Mitä Varjon selälle kuuluu?

Halusin tehdä asiasta oman postauksen, koska aihe aina välillä nousee esiin niin omassa mielessäni kuin eri ihmisten kanssa keskustellessakin. Se on arjessamme läsnä joka päivä, kaikessa tekemisessämme. Tarkkailen Varjon olemista ja liikkumista jatkuvasti. Katson, kuinka usein ja miten se venyttelee, missä asennossa se seisoo, vahdin ravia, mietin lämmittelyjä, BOTin pitämistä ja erilaisia hyppyjä. Mitä se voi tehdä? Mitä se haluaa tehdä?

Jossain vaiheessa loppuvuotta ja alkukevättä olin pahemman kerran hälytystilassa asian kanssa. Ne ihmiset, jotka kanssani aikaa viettivät, tuskin kuulivat minulta kovin montaa puheenvuoroa Varjosta ilman "selkäsairas" tai "selkävammainen" -kommentteja. Kaivoin kaiken saatavissa olevan tiedon, kyseenalaistin, väittelin, kinusin ja kerjäsin omilla puheillani muilta mielipiteitä, koska en itsekään tiennyt, mitä ajatella, saati tehdä. Ja mielipiteitähän riitti. Yksi sanoi, että teet sen kanssa niin kauan kuin se kestää ja sitten kun se menee lopullisesti rikki niin monttuun. Toinen huusi kirjoituksillaan vastaan kaikkea raskaampaa tekemistä ja kyseenalaisti monta Varjolle ja minulle tärkeää juttua mahdollisesti kipua aiheuttavina. Kolmas ehdotti kevennettyä versiota ja vähän mukailtua harrastamista. Neljännen mielestä vahvojenkin lääkkeiden syöttäminen olisi ihan ok. Viides käänsi synkät puheeni leikiksi monen monituista kertaa ja lopulta sanoi, että sä tulet hulluksi, jos vatvot tota koko ajan.

Sen viidennen puheissa oli totuuden siemen. Olin unohtanut, että kyse ei ole mielipiteistä. Kyse on meidän elämästämme.

Jos haluan elää Varjon, sen Suomen tällä hetkellä ainoan virallisesti SP3-diagnoosilla kuvatun groenendaelin kanssa, en voi itkeä sitä, mitä emme voi tehdä. Minun on turha vängätä mitä jos, sillä pitää katsoa, mitä juuri nyt.

Varjo on mielestäni yleisesti ottaen hyvässä kunnossa. Se haluaa liikkua, juosta, hyppiä puunrunkojen yli ja reuhata Virkan kanssa. Se tasapainoilee helposti aidoilla ja sujahtaa vaivatta jalkoihini metrossa. Se pystyy kirputtamaan reisiään ja kiehnäämään itseään lattiaan tai metsän märkiin mättäisiin nautinnollisesti selällään pyörien.

Tiedän myös, mitä se ei pysty tekemään. Tai se pystyy, mutta siitä kuuluu huuto. Se ei pysty kääntymään ympäri pienessä tilassa, jossa pitäisi taittaa selkä melkein kaksin kerroin. Sitä ei voi nostaa syliin. Jos sen takapää pitää saada ilmaan, se nostetaan takajaloista, ei vatsasta tai nivusista.

Erilaisissa tekemisissä on parempia ja huonompia kausia. Huonompi kausi tarkoittaa sitä, että huuto tulee yläviistossa olevaan patukkaan tarraamisesta, liikennevalonapin painamisesta, istumasta maahan hyppäämisestä tai vain kyljestä tönäisystä. Silloin lopetan tekemisen, huokaisen, levitän peiton lattialle ja hieron koiran. Pyöritän läpi pehmeän turkin, käyn läpi jalkojen liikeradat, suuret lihakset ja lopulta selän. Silmistä näkee, milloin ei tunnu mukavalta, mutta lopulta nekin rauhoittuvat ja alkavat painua puoliumpeen. Muutaman päivän päästä Varjo sanoo taas pystyvänsä mihin vain.

Yritän käyttää järkeäni, mutta koska yhtä totuutta ja absoluuttista tietoa ei ole, me vain elämme. En aio opettaa Varjoa frisbee- tai flyballkoiraksi tai alkaa harrastaa sen kanssa vakavissani suojelulajeja vain kokeilunhalusta, mutten myöskään lopettaa totaalisesti agilityä tai vetojuttuja, koska suhteellisen harvoin tehtynä Varjo ei ole osoittanut kipeytyvänsä niistä. Kaikkien koirien liikuttamisen avainsanana on varmasti monipuolisuus, mutta Varjon selkätilanteessa se korostuu. Yhden lajin jatkuvalla hinkuttamisella sen varmasti saisi kipuilemaan ja juntturaan, mutta jos Varpaseni saa harrastaa vähän sitä sun tätä, hillua, reuhata ja levätä, sekä hieronnan silloin tällöin, se näyttää mielestäni voivan hyvin. Ja olen päättänyt, että se riittää. Se on tapa, jolla me voimme elää.


lauantai 31. toukokuuta 2014

FMBB

Toko. Cat 1. Viisi osallistujaa, kaksi kisaa. Yhteistulos ratkaisee.

Pronssia. Tänään lauantaina päivän paras tulos. Kiitos Varjoni!

© Noora Horppu

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Lisää harjoituskokeesta

Saatiin Henkalta lisää kuvia, joten ehkä mun täytyy koetusta päivästä hiukan tarkemminkin kirjoittaa. Edes treenimuistioksi itselleni, jotta tiedän, mihin keskittyä seuraavan kuukauden aikana.

Kolmosluokassa kisaava Liukon Anna halusi lähteä katselemaan alempien luokkien koirakoita paikan päälle, joten saatiin Varjon kanssa kyyti Veikkolaan Navalantien nurmikentälle. Oltiin paikalla jotakuinkin just silloin yhdeltätoista kun harjoituskokeen oli määrä alkaa, mikä oli Varjolle vähintäänkin hurjaa. Mun kuunnellessa tuomaria kuuntelin samalla, miten rakas elukkani rääkyi parkkipaikalla auton peräpaksissa täyttä kurkkua… Mutta jotenkin kummasti se sitten päätti hiljetä just ennen kuin kävin hakemassa sen autosta.

Autosta ulostultua ensijärkytys ulkomaailmasta oli taas kova, eikä pahemmin ehditty lenkkejä tai lämmittelyjä tehdä ennen kuin oli aika mennä kehääntulotarkastukseen ja paikkamakuuseen. Tuomarille odotetusti pöh ja yksi hau, mutta kuonokosketuksella pystyi olemaan tarkastettavana. Vieruskaveri varmisteli jännäilevästä eläimestäni, että pysyyhän se paikallaan, ja tähän saatoin onneksi sanoa, että kyllä, ihan varmasti. Niin kuin pysyikin. Kuunteli myös vain omat käskyt (kansainvälisissä säännöissä koirat ykkösluokassakin käsketään maahan ja ylös yksitellen) eikä jojoillut päätä yhtään. Ties koska viimeksi treenattu paikkamakuuta liikkeenä, mutta tän kanssa ei normaaliolosuhteissa mitään autenttista pelkoa totaalisesta epäonnistumisesta ole.

Yksilöliikkeet tehtiin liikkeenohjaajien treenauksen vuoksi niin, että kaikki tekivät saman liikkeen vuorotellen. Koira sai siis hetken hengähdystauon aina joka liikkeen jälkeen, mikä näin ensimmäisenä todella kuumana kevätpäivänä passasi meille varsin hyvin.

Ensimmäisenä ollut seuraaminen oli taas pienen liikkeenohjaajakriisin paikka. Kolme vierasta ihmistä pörräämässä ympärillä, niin pääsihän sieltä nokasta taas muutama kimeä haukahdus ja kauhistunut peruutus "älä Sanni suutu mut kun noi hirvittää HUH" perään. Voi Vantturaaaa… Noh, selvittiin seuruun aloituspaikkaan, totesin että "SIVU" ja Varjo totesi että ah. Sithän maailma oli kunnossa. Ja sitten me seurattiin, käveltiin, juostiin, käännyttiin, otettiin askeleita eteen ja taa. Näin että vähän oli kuuma, kommentti "ihan siinä hilkulla onko se liian tiivis" nauratti, koska se oli nyt Varjoksi varsin väljä, ei edes osunut reiteen. En ehkä ihan ymmärrä käsitettä tokovire… Ei siis kuitenkaan mitään ihmeempiä valittamista, peruskivaa tekemistä. Eka täyskäännös oli löysä ja peruutuksessa se heitti perusasennon vähän mun taa, mutta nää on juttuja jotka tiedän entuudestaan.

Liikkeestä seisominen oli toisena. Liikkuridraama oli siinä vaiheessa käsitelty, kehääntulokin oli hallittu. Hyvin jäi Varjo ja oikeaan asentoon, kuulemma heilautan itse kättäni jotenkin oudosti koiraa jättäessäni, ehkä väistän etten lätkäise sitä naamaan? Siihen pitää kuitenkin kiinnittää huomiota, ettei sitä pahimmassa tapauksessa tulkita kaksoiskäskyksi tai vartaloavuksi, joista lähtee rutosti pisteitä.

© Henriikka Havukunnas

Luoksetulossa mulla oli laama laukkaamassa kohti. Siis niin hidasta laukkaa, kuin nyt koira pystyy järjellisesti pitämään yllä. Kuuma tai jotain? Piti kuitenkin tasaisena vauhdin ja istui siististi eteen, myös sivulletulo ihan korrekti.

© Henriikka Havukunnas

Toinen jäävä, liikkeestä istuminen. Varjo sotkee seisomista ja istumista tosi helpolla, joten mietin vähän, mihin asentoon se lopulta jää. Teki kuitenkin ihan oikein ja istui, käännyin puolittain katsomaan ihan vain siksi että nyt se oli mahdollista. Teen kuulemma tässäkin koiranväistökäsiliikkeen, peilitreeniä siis tiedossa.

Vuorossa ruutu. Jei! Vaaleanpunaiset törpöt punaisella nauhalla, näin Varjon spotanneen ne kentältä jo hyvissä ajoin. 15 metriä ruudun keskustasta on yllättävän vähän, matka tuntui tosi lyhyeltä. Koiralle esivalmistelusupina ("kato ruutu") ja uusiokontakti, sitten lähetys. Sinne paineli, ilman ääntäkään, kääntyi ihan keskellä ja jäi siihen napottamaan sen näköisenä, että vähänkö olin hyvä. Teki mieli kiljua. JEEEEE!!! Sitten oottelinkin liikkeenohjaajalta lupaa seuraavaan siirtoon, kunnes hetken päästä tajusin, että ai vitsi, se koira pitää vissiin käskeä ihan itse siellä ruudussa maahan. No, käskin, ja sitten sain luvan siirtyä koiran luo. Perusasento ja isot kehut, pätevä olit, teit ihan just tasan niin kuin on opetettu! 

Ohjaaja sitten saikin noottia sen edestä. Ensinnäkin, koiran pitäisi pysähtyä ruudussa vasta käskystä. Varjohan on opetettu itse hakemaan oikea paikka, joten käytännössä tämä tarkoittaa, että mun pitää osata huikata jotain tasan oikealla hetkellä, jotta se näyttäisi siltä kuin Varjo pysähtyisi käskystä. Joo-o… Ja se maahanmeno tosiaan käsketään itsenäisesti, samoin myös mahdollinen uudelleenohjaus jos koira jostain syystä ei ekalla käskyllä sinne ruudun sisälle päädy. Seuraavien treenien aihe onkin ilmeisesti ohjaajan oikea toiminta.

Vuorossa nouto. Valitsin isoimman kapulan, joka yllättäen oli hiukan painavampi kuin odotin. Heitto jäi useamman metrin siitä mitä olin aikonut, mutta eipähän ainakaan kiihdyttänyt koiraa. Siististi lähti hakemaan, nosti, yritti jopa palauttaa laukalla vaikka noin puolentoista askeleen jälkeen totesi sen mahdottomaksi. Nätisti se kuitenkin pulikan eteen toi. Kuvaa katsoessa mietin, onko se inasen vino? Itse en kuitenkaan muista, että olisi ollut. Tuli myös varsin nätisti takaisin perusasentoon irrotuksen jälkeen. 

© Henriikka Havukunnas

Kaket. Kuuma ilma ja ties kuinka monta juttua alla, tiesin että tekniikka kärsii. Nillittäjä ei tykkää kun koira kuroo tai tekee tassut eri aikaan, vaikka tuomari ei löytänytkään moitittavaa. Mietin, ennakoiko se ihan vähän yhtä maahanmenoa. Ehkä. Tykkään lyhyistä väleistä, pitää muistaa treenata myös pidempiä. Kehän ulkopuolella otettiin sitten korjaussarja siitä metristä. Kyllä se pomppia osaa. Kun vaan keksisin keinon, millä viedä sen kehään ja toteutettavaksi sivulta maahanmenon jälkeen. 

© Henriikka Havukunnas

Viimeisenä estehyppy. Täysin erilainen kuin suomalaisissa säännöissä, oikeastaan kyseessä on luoksetulo esteen yli. Ei me olla tällaista harjoiteltu, mutta oli tiellä mitä vaan, Varvikas tulee. DOING. Pieni kosketus eteentulossa, jota kukaan muu kuin minä ja Liukon Anna ei noteerannut. En todellakaan ala nillittää, kun olen itse opettanut koiralleni luoksetulon olevan leukakosketus vatsaan. 

© Henriikka Havukunnas

Päivän tärkein opetus tuli asenteesta. Varjo tarvitsee aikaa ympäristön käsittelyyn, se sidotaan puuhun reippaasti ennen omaa vuoroa ja juuri ennen liikutetaan, vähän vapaata remmiravausta ympäriinsä. Kroppa saadaan hereille, mieli mukaan. "Mennään" on paras juttu, silloin ei tarvitse huolehtia mistään. Me yhdessä. 

© Henriikka Havukunnas

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Asenne edellä

FMBB-harjoituskokeessa päästäismaanantaina.

© Nina Palmu
© Nina Palmu

© Nina Palmu

Omistaja ymmärsi englantia vaikka sääntöohjekirjassa on vielä opettelemista. Ruutu olisi mennyt ohjaajan käskytyksen (tai käskytyksettömyyden) takia nollille mutta Varjo teki sen täydellisesti. Se teki kaiken muunkin ihan niin kuin sille on opetettu. Vaikka liikkeenohjaajat oli ensiksi kriisi niin selkeillä tehtävillä maailma unohtui. Rakastan ton koiran työskentelyasennetta. Ylläolevat kuvat kertoo kaiken oleellisen.

Tekemistä riittää toukokuuksi, niin kuin aina, mutta tämä oli varsin hyvä välikatsaus tulevaa varten.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Haiventen välisestä suhteesta

Varjon ja Virkan välinen suhde ei koskaan ole ollut aivan yksiselitteinen. Sellainen, että voisi sanoa niiden vain nähneen toisensa ja pitäneen toisistaan heti. Tai että ne olisivat heti inhonneet toisiaan. Ei, kyseessä on paljon monisyisempi juttu. 

Varjo on lähtökohtaisesti minun koirani. Niin vahvasti minun, että sille oli jokseenkin jäätävä järkytys, kun kannoin seitsenviikkoisen mustan karvakäärön kotiin. Se haisteltiin läpi varovasti, ja sen jälkeen Varjo päätti kuvitella, ettei sitä ole olemassakaan. Musta käärö kuitenkin kipitti jo samana yönä tietokoneella istuessani jalkoihini Varjon viereen ja olisi halunnut käyttää Varjon häntää tyynynään. "Yääääk", sanoi Varjo, taisi vähän muristakin. Pentu ei kuunnellut ja kääriytyi häntään, eikä Varjo voinut lopulta muuta kuin tyytyä kohtaloonsa. Ensimmäinen askel oli otettu. Koska halusin Varjon kuitenkin saavan edes jotain omaa rauhaa, nukkui pentu yönsä ensimmäisen kuukauden ajan valtavassa metallihäkissä. Tulipahan siihenkin samalla totuttua.

Pennun yrittäessä leikkiä Varjo murisi. Se saattoi pitää lelun päästä kiinni, pentu tarrasi toiseen, mikä taas aiheutti Varjon jäykistymisen suolapatsaaksi. Siinä sitten seistiin, pentu hirmuisesti lelua riepottaen ja Varjo paikallaan jäykkänä muristen. Tilanne näytti täysin käsittämättömältä, mutta kumpikaan ei lähtenyt pois.

Puruluista Varjo murisi. Kumeasti. Pentua ei kiinnostanut pätkän vertaa, ja se marssi suoraan Varjon etutassujen välissä olevan luun luo. Odotin, koska kuuluu rähähdys, ja pentu saa opetuksen toisten omaisuudesta. Mutta mitä teki Varjo? Viime hetkellä se käänsi päänsä pois, ja pentu nappasi tyytyväisenä luun itselleen.

Koska Varjon käyttäytyminen kohtaamistilanteissa on mitä sattuu enkä suin surminkaan halunnut pennun kopioivan sitä itselleen, ulkoilutin koirat ensimmäisen kuukauden ajan käytännössä kokonaan erikseen. Varjon oli täysin mahdotonta tajuta, että otin naulakosta pannan ja hihnan ja lähdin ulos ilman sitä. Se tunki alkuun mukaan rappuun antaessani pennulle luvan tulla ovesta ja jäi lopulta järkyttyneen pettyneenä eteiseen tuijottamaan silmillä, joihin en pystynyt katsomaan sanoessani "sä et tuu". Omat lenkit olivat sille kuitenkin laatuaikaa, joille se lähti silmät kirkkaina. Myös itselleni oli ihanaa tajuta, miten helppoa Varjon kanssa lenkkeily loppujen lopuksi oli, kun se osasi jo "kaiken".

Niillä harvoilla yhteisulkoilutuksilla huomasin, että ulkona Varjon oli alusta asti helpompi hyväksyä Virka. Miksi, en tiedä, ehkä se koki ulkotilan vähemmän omaksi reviirikseen, ehkä se oli kaikkien ulkoilutuskoirieni myötä sitä mieltä, että täällähän muutenkin leikitään. Se olisi lähtenyt leikkimään jopa pennun kanssa, pentu vain ei tajunnut Varjo innostunutta leikkiinkutsua ja jahtauselkeitä leikiksi, vaan lähti kiljuen karkuun. Keskeytin sitten leikin ja käskin Varjon mennä omiaan. Ehkä ne oppisivat paremmin toisensa pennun kasvaessa.

Missään vaiheessa en ollut koirien väleistä huolissani. Minulle riitti, että toimeen tullaan, ja koska minun talossani asutaan, minähän päätän että niin tapahtuu. Uskoin Varjolla olevan sen verran pääkoppa kasassa, ettei se pentua täysin aiheetta kurmuttaisi, ja Virka oli myös valittu sitä silmällä pitäen, ettei se ollut pentueen pahin päällepäsmäri, koska yksi koulukiusaajaksi luokiteltava luonne tässä taloudessa riittää. Varjo murisi pennun kotiintulon jälkeisen kuukauden aikana varmaan enemmän kuin koko siihen astisessa elämässään yhteensä, ja myöhemmin kuulin, että äiti oli jokusen kerran miettinyt Varjon muristessa, miten tässä mahtaa käydä. Toistaiseksi tilanne on ollut se, ettei mitenkään. Jollen ole mennyt väliin, Varjo on luovuttanut, kerta toisensa jälkeen. Antanut puruluunsa pois tai hyväksynyt pennun tulon viereen. Ruoan kanssa en toki lähtenyt leikkimään, joku rauha pitää koiralle sentään taata.

Vähitellen huomasin pieniä asioita. Ensimmäinen oikea leikkihetki ulkona. Pientä painia ja yhteistä juoksua, jossa pentu ei enää pelännyt. Varsinainen läpimurto tapahtui kuitenkin silloin, kun Varjo ensimmäistä kertaa alentui painimaan pennun kanssa sisällä. Hetki kesti tuskin viittä minuuttia, istuin eteisen lattialla katselemassa koiria ja itkin, onnesta. Koska vaikka toimeen tuleminen riittää, oli tämä vihdoin sitä, mitä olin niin kauan toivonut. Sinä päivänä Varjo päätti, että tämä pentu on sittenkin okei. Että se haluaa opetella kommunikoimaan tämän toisen olennon kanssa. Että se haluaa oppia olemaan koira.


Tässä asunnossa muristaan edelleen. Varjo leikkii muristen, kaipaa omaa tilaa örähtämällä. Mutta täällä tehdään myös muuta. Täällä painitaan, tervehditään toisia, tungetaan saman ihmisen luo rapsutettaviksi. Heilutetaan häntää yhdessä. Ulkona Virka ei kopioi Varjon käytöstä, mutta Virkan läsnäolo rauhoittaa toisinaan Varjoa.

Näiden koirien suhde varmasti vielä muuttuu ja kehittyy Virkan aikuistuessa. Mutta kun tällä hetkellä näyttää tältä, en voi muuta kuin olla onnellinen.


       

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Mukana töissä

Mulla on muutama kiistaton työpaikkaetu. Kuten se, että kahdeksan tunnin päivästä voi toisinaan reilun tunnin viettää näin.

Tällainen porukka lähti eilen mun mukaan ulos nauttimaan auringonpaisteesta. 

Leikkimään!